Mitä hitaampi mieli, sitä nopeampi aika

Lapsuudessa kesät kestivät uskomattoman pitkään, mutta aikuisena aika hujahtaa ohi hetkessä. Hyvä jos ehtii kirjoittaa Facebookin lomalle lomps, kun pitää jo palata sorvin ääreen.

Aivotutkijat ovat keksineet selityksen, miksi aika oli lapsena suhteettoman hidasta mutta tuntuu nopeutuneen iän karttuessa. Syy on aistinelimessä eli aivoissa: lapsen aivot prosessoivat nopeammin ja enemmän tietoa kuin aikuisen.

Asian voi yksinkertaistaa: mitä hitaampi mieli, sitä nopeammin aika kuluu.

Aikaa ja hidastuneita aivoja käsittelevällä teorialla on varmasti täysin tieteellinen pohja, kun sitä Helsingin Sanomatkin tiede-sivuillaan levitteli. En kuitenkaan subjektina pysty olemaan edes siitä varma, kulkiko aika hitaammin lapsena kuin nyt aikuisena vai oliko kokemus esimerkiksi vuoden mittaisesta ajanjaksosta vain suhteellinen, koska se vertautui koko elettyyn elämään. Ainakaan kesät eivät olleet sen pidempiä 80-luvulla kuin nytkään, mutta automatkat mummolaan kyllä kestivät ihmiselämän.

Mahdotonta tietää varmaksi.

Mutta yhden asian tiedän kokemuksesta: työviikot kulkevat paljon nopeammin kuin lomaviikot. Tämä sinänsä on huolestuttavaa, jos teoria ajasta, aivoista ja niiden käsittelemästä tietomäärästä pitää paikkansa. Silloinhan työviikoilla prosessoisin vähemmän asioita kuin lomalla. Ja lomalla taas kadotan ajantajun jossain kahden viikon paikkeilla: kaikki sitä ennen on käsitettävää aikaa, mutta kahden viikon jälkeen päivät ja viikot kadottavat kokonsa ja on vain paljon aikaa.

Itse uskon, että kokemuksen intensiteetillä ja merkityksillä on suurempi vaikutus ajan kulumiseen nopeuteen kuin prosessoivilla aivoilla. Minun on pakko uskoa niin, sillä muussa tapauksessa aivoni olisivat täydessä koomassa kaiken muun ajan paitsi lomat.

Ainakaan itseni kohdalla aika ei kulje hitaimmin silloin, kun ajattelen vaikka mitä. Hitainta aika on sairastaessa ja odottaessa. Harvoin meinaan on minuutit niin pitkiä ja pää tyhjä kuin odottaessa junaa kireässä talvipakkasessa.

Hitaaksi aika käy myös silloin, kun elämässä käy läpi vaikeita asioita. Monet vastoinkäymiset tapaavat olla sellaisia, että ne alkavat eivätkä näytä koskaan loppuvan. Varsinkin sairastaessa aika on sekä vihollinen että ystävä, toiveikkuutta ja pelkoa. Aika voi viedä tilannetta kohti parempaa ja paranemista tai vielä pahempaa.

Sellainen aika ei myöskään helli aivotoimintaa vaan pikemminkin lamauttaa sen.

Käsitys menneisyyden aikakuvasta syntyy tasan tässä hetkessä, ja se on muisto eikä muuta. Pahimmista ja raskaimmista koettelemuksista ei edes muista juuri mitään - vain sen, että aika tuntui ikuisuudelta.

Hyvissä hetkissä voisi viipyä kauemmin, pahoista on kiire pois.

Aikaa ei voi nopeuttaa eikä hidastaa omien halujen mukaan, mutta siitä voi tehdä täydempää tai siedettävämpää. Viikonlopusta tulee pidempi, kun tekee jotain ja suunnittelee tekemisensä. Illalla ehtii enemmän, kun päättää ja sopii asioita.

Ja niistä raskaista ajoista. Niistä saa kevyempiä konkretisoimalla itselleen aikaa ja sen jatkuvuutta ja vääjäämätöntä muutosta. Kun löytää tapoja suhteuttaa niskassa olevat ongelmat jo elettyyn tai tulevaisuuteen, voi taakasta tulla siedettävämpi.

Tosin vakavien sairauksien ja elämän rajallisuuden keskellä semmoinen ei helpota yhtään. Silloin pitäisi vain saada kiinni juuri tästä hetkestä. Tai yrittää hidastaa tai nopeuttaa, mutta muistaa, että junan saapuminen ja lähteminen ei koskaan riipu omista tekemisistä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.