Mitä kotimme oikeasti kertovat meistä?

On niitä, joille koti on linna, ja toisia, joiden koti on siellä missä sydänkin. Eikä jokaiselle se oma koti ole kullan kallis. Toiset kiintyvät seiniin ja jotkut vain asuvat seinien välissä. Vaikka tunnepuolen unohtaisikin, koti on yksityiselämän edellytys ja sen tuoma lämpö ja turva välttämättömyys, josta kaikki eivät kuitenkaan pääse Suomessakaan nauttimaan.

Kodin uskotaan kertovan paljon ihmisestä ja hänen suhteestaan kotiin. Kun pääsee ystävyys tai romantiikka orastaa, on aina hyvin jännittävää päästä vieraaksi toisen luo - tai päästää toinen omaan kotiin.

Jos eteisessä tervehtii mainoslehtien rento pino tai värien ja käyttötarkoituksen mukaan järjestettyjen kenkien kurinalainen rivistö, voi siitä päätellä jo jotain. Millaisella ihmisellä on olohuoneessa kirjahylly ja vinyyleitä? Jos asunnosta puuttuu löhöilyyn sopiva sohva, onko asukas heinäseivässelkärankainen nipo? Tarjotaanko vieraalle kahvia ja kakkua yhteensointuvasta astiastosta vai katetaanko pöydälle epämääräisiä vanhemmilta perittyjä kippoja ja kuppeja, joiden pohjissa on surullisen harmaat naarmut ja kulmista puuttuu palaset?

Tällaiset ajatukset pyörivät varmasti useammin isännöivän kuin vierailevan henkilön mielessä. Helsingin Sanomissa ilmestyi tällä viikolla artikkeli, jossa kerrottiin kyläilyn vähentyneen viimeiset 40 vuotta. Selitystä tälle haettiin kotihäpeästä. Jutussa haastateltu blogisti Ilana Aalto uskoo muutoksen johtuvan siitä, että ihmiset eivät kehtaa kutsua vieraita ihmisiä kylään siivoamatta kotia.

Kehopositiivisuus onkin nyt saamassa rinnalleen kotipositiivisuuden käsitteen. Asiat rinnastuvat heikosti, mutta jotain yhteistä niillä on: Ensimmäinen rohkaisee ihmisiä näkemään kehohäpeän yli ja tekemään asioita miettimättä ulkonäköä ja löytämään onnen ennen sitä toimivaa dieettiä. Jälkimmäisessä taas korostetaan sitä, ettei ihmistä pidä arvottaa sen perusteella, millainen hänen kotinsa on.

Toinen siis puhuttelee häpeäjää itseään, toinen heristää sormea yleisesti otaksutuille asenteille.

Kotipositiivisuus kuulostaa omaan korvaan lievältä hömpältä. Vaikka itse siivoan aina ennen vieraiden saapumista, en tee sitä häpeän vuoksi vaan huomioidakseni toisen. Arjessa on vaikea lohkaista aikaa kotirutiineille, joten kyläilijä on paras motivaattori.

Omassa kodissa sotku häiritsee, vaikka kukaan muu ei sitä olisi kokemassa.

Olen asunut nykyisessä asunnossani vuoden. Yritin tässä laskea, montako ihmistä sinä aikana minulla on käynyt kylässä. Luulenpa, että alle kymmenen, jos muuttoapureita ei lasketa.

En ole ensinkään epäsosiaalista sorttia, joten halu nyhjätä itsekseen ei selitä kyläilijöiden määrää. Pieneltä se tuntuu suhteessa entiseen elämääni, jossa opiskelin ja pidin jatkuvasti erilaisia kekkereitä ja kestejä ja ruokailtoja kotonani.

Kotihäpeääkään en myönnä syyksi, vaan selitän asian ajankäytössä tapahtuneilla muutoksilla. Pitkien työpäivien jälkeen jaksaa huomattavasti harvemmin vieraita tai vierailla kuin vapaiden aikataulujen opiskelijaelämässä.

Koti kyllä kertoo ihmisestä asioita, kuten sosioekonomisen aseman. Köyhällä ei ole vara designhuonekaluihin eikä hulppeaan omakotitaloon. Silti asunnosta, huonekaluista ja siisteydestä voi tehdä yhtä heikosti johtopäätöksiä asukkaan luonteesta kuin ihmisen ulkonäöstäkin.

Kylässä käydään viihtymässä seurassa, ja seuran luonne selviää vain tutustumalla eikä tuijottamalla kuoria.