Noidan käsikirjan odotettu paluu

Iso osa lapsuusmuistoista on haudattu niin syvälle aivoihin, että niiden olemassaolo voi joskus tulla yllätyksenä. Ei tarvita kuin ääni, haju tai yksittäinen sana, joka ravistelee harmaan pölykasan nystyröiden päältä ja muiston nousee takaisin mieleen.

Siellä kätköissä on varmasti paljon hyviä asioita, mutta myös iso epämääräinen möykky erilaisia traumoja. Niiden kaikkien herätteleminen ei ole ihmiselle aina hyvästä, mutta osan palauttaminen tekee kutkuttavan kipeää ja ahdistaa juuri sopivasti.

Oma lapsuuteni sijoittuu 1980-luvulle. Sukupolvikokemukset yhdistävät ikäluokkaani, ja yksi niistä on Eric Maplen kirjoittama Noidan käsikirja. Tammi julkaisi kyseisen klassikon vuonna 1983, ja ainakin omalla ala-asteellani se kiersi kädestä käteen.

Koska kirjasta ei ole vuosiin otettu uusintapainosta, Noidan käsikirja onnistui saavuttamaan jonkinlaisen kulttisuosion. Kirjaa on kaupattu kovalla hinnalla kirpputorisivustoilla ja sen ympärille on muodostunut yhteisö Facebookiinkin. Kirjasta oltiin valmiita maksamaan jopa sata euroa.

Kirjasta otettiin uusintapainos elokuussa, ja kaikki 8?000 kappaletta myytiin loppuun viikossa. Nyt merkkiteos on kuitenkin taas kaupan hyllyissä ja verkkokaupoissa.

Kuvittelen yhä noin 30 vuotta myöhemminkin muistavani ensimmäisen kerran, kun tartuin Noidan käsikirjaan. Ajattelin nimittäin, että kirja toimisi samanlaisena opaskirjana noituuteen kuin Sudenpennun käsikirja toimii Aku Ankassa aivan kaikkeen.

Näinhän ei ollut. Taikajuomien ja pahojen loitsujen sijaan Noidan käsikirja esittelee vampyyri- ja kummitustarinoita sekä liudan yliluonnollisia kokemuksia. Ensipettymys varisi pois nopeasti, kun lapsenmieli alkoi askarrella veristen kertomusten parissa.

Oli jonkinlainen urheusriitti osoittaa sosiaalisesti, että pystyy lukemaan Noidan käsikirjaa ja vielä pelottelemaan sillä kavereita.

Kauhulla oli uskomaton veto: Noidan käsikirjan ohella luimme kavereiden kesken yökylässä ääneen kirjaa, joka oli täynnä kummitusjuttuja. Pahin elokuva, jonka tiesin, oli Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini -kirjasta tehty filmatisointi, jonka olen pystynyt katsomaan kokonaan vasta yli 20-vuotiaana.

Noidan käsikirja ei koskaan roikkunut aktiivisesti mielessäni. En varmaan koskaan olisi maininnut sitä lapsuuteni lempikirjojen listassa tai edes eniten traumatisoineiden lapsuusmuistojen joukossa, ellen olisi nähnyt teosta aikuisiällä kaverini kirjahyllyssä.

Tunne oli uskomaton: aivan kuin kirja olisi tehnyt pitkän aikamatkan jostain 80-luvulta ja humpsahtanut suoraan tamperelaiseen asuinhuoneistoon. Pakahduin kateudesta ja tiesin, että minun on saatava sama kirja vielä joskus itselleni.

Tuosta illasta on jo ehtinyt kulua lähes 16 vuotta, ja vasta nyt minulla on siitä oma kappaleeni.

Kun lehteilin kirjaa illalla, huomasin jotain samankaltaista kuin kaverini kirjahyllyn äärellä: osa kuvista oli lähes eläviä ja syöpyneet mieleeni erittäin syvälle. Luin lyhyitä tekstejä ja muistin ne melkein samasta sanaa. Toiset aukeamat taas eivät soittaneet lainkaan kelloja vaan näyttivät täysin vierailta.

Nostalgiassa on mukava pyöriä itsekseenkin, mutta vielä hauskempaa se olisi yhdessä. Ehkä lapsuuden klassikoita käsittelevälle elokuva- ja kirjapiirille voisi olla laajempaakin tilausta.