Nuoruuden juhannuksien omituiset fiilikset

Nuoruuden juhannukset, mitä niistä on jäänyt mieleen?

Ainakin se juhannus joskus lukioikäisenä, kun vanhemmat olivat ties missä ja minä olin yksin kotona.

Touhusin kotona mitä touhusin, katselin ehkä telkkaria tai soittelin kitaraa.

Illan mittaan alkoi tuntua, että jossain sitä on käytävä, onhan sentään juhannus.

Oli pilvipoutainen iltayö, ajankohtaan nähden suhteellisen lämmintä.

Ajoin pyörällä halki kaupungin, joka oli aivan tyhjä, aivan kuin sen yli olisi pyyhkäissyt armeijan laboratoriosta karannut tappajavirus.

Menin Savonsolmun rantaan, jossa pari kourallista ihmistä katseli kokkoa.

Yksi puolituttukin oli joukossa, samanikäinen poika jonka olin nähnyt viimeksi ysiluokalla.

Puhuimme tovin niitä näitä ennen kuin lähdimme omille teillemme. En muista puheenaiheista muuta kuin Wendy O Williamsin, jonka puolialastomaan kroppaan kaverillani tuntui olevan jonkinasteinen pakkomielle.

Kohta ajelinkin kotiini ja ajattelin, että olipa tämäkin juhannus.

En osannut silloin vielä kuvitellakaan, kuinka paljon vielä joskus kaipaisin mitään tekemättömiä ja hitaasti eteenpäin matelevia iltoja.

Juhannuksena 1992 katsoimme Ian Gillania Motoparkissa.

Gillania ennen näin ensimmäisen J. Karjalaisen keikan ja todennäköisesti elämäni ainoa Dr. Feelgoodin keikan.

Motoparkin festarit olivat kuuluisia järjestyshäiriöistään ja sellainen kosketti minuakin, joskin välillisesti.

Kaksi nuorta urosta meinasi ryhtyä tappelemaan ja toinen tuuppasi toisen otsasta kauemmaksi.

Kaverin takaraivo kolahti tietenkin minua silmien väliin.

Tälli ei ollut kova, mutta silmälasit se onnistui kuitenkin vääntämään.

Yritin oikoa niitä suoriksi samalla kun joku lihava punaniskan alku yritti varastaa lompakkoa kaverini taskusta. Hyvää juhannusta vaan.

Aikanaan Gillan sitten nousi lavalle ja sai aikaan melkoisen tunnelman.

Eturivistä kipusi väkeä lavalle ja järjestysmiehet heittelivät heitä hyvin väkivaltaisesti alas.

Gillan ei katsonut faniensa pahoinpitelemistä hyvällä. Kun kaikkein rajuotteisin järjestysmies seuraavan kerran nousi lavalle heittääkseen nuoren pojan tai tytön lavalta, löi Gillan tätä mikkiständillä vatsaan. Voi sitä naurua ja iloa.

Lopuksi ilmoille kajahti tietenkin Smoke on the Water joka kohotti katajaisen kansan keskikaljavetoisen juhannustunnelman juhlateltan kattoon.

Sitten oli vielä se juhannus kun olin armeijassa.

Olin päättänyt varuskunnassa viettäminäni viikonloppuina, että juhannuksena nollataan kaikki.

Ostin ison kantamuksen kaljaa ja yritin saada aikaan riehakkaat juhannusjuhlat.

Loppujen lopuksi tilanne olikin se, että minä olin nelihenkisestä porukasta ainoa, joka edes pyrki jonkinlaiseen riehakkuuteen.

Muut olivat käytännöllisesti katsoen selvin päin, mutta minä en malttanut luopua alkuperäisestä suunnitelmasta.

Olisi ehkä kannattanut, sillä jos porukassa on kolme selvää ja yksi rajusti nousuhumalainen, menee fiilis helposti vähän kummalliseksi.

Varsinkin kun emme lähteneet minnekään, vaan ähötimme kotona ja päädyimme katsomaan Freddie Mercuryn muistokonserttia.

Olipa sekin juhannus.