Nyt on mahdollista

Ennen ei kaikki ollut paremmin, ainakaan noin kymmenvuotiaana. Paremmin oli 60-luvulla populaarimusiikki. Räppäystä ei ollut vielä keksitty ja Keek Tiihonen syntyi, luojan kiitos, vasta parinkymmenen vuoden kuluttua.

60-luvun puolivälin maissa alkoi tulla myös jännittäviä elokuvia ja tv-sarjoja. Niissä seikkailivat kekseliäät salaiset agentit, joilla oli käytössään uskomattoman hienoja vehkeitä.

Tähän saakka oli Tarzanin, tai Robin Hoodin varusteita voinut versioida ihan lähistöltä löytyvistä materiaaleista. Nytpä olikin sormi vähintään suussa näiden agenttien käyttämien laitteiden kanssa. Lähinnä teknisin, joka kodista löytyvä esine, oli DDR-valmisteinen peltikuorinen ja järjettömän kovaääninen herätyskello. Eivätkä äidit sitäkään halunneet antaa lainaksi, vaikka poikain kanssa kuinka selvitimme ajastimen tarpeellisuutta pienemmänkin paukun rakentamisessa.

Nykyään ei läheskään joka päivä tule puuhasteltua vastaavien harrastusten parissa, vaikka materiaalia olisi käytössä lähes rajattomasti. Ihan kotioloissa.

Mikroaaltouunin takaperin käyvä ajastin on minun suosikkini. Kun laittaa eilistä makkarakeittoa lämpenemään kahdeksi minuutiksi ei kannata otsalamppu päässä, ruuvimeisseli hampaissa ja jännitemittari kädessä jäädä mikron viereen. Puoliso saattaa esittää vaikeita kysymyksiä. Sen sijaan voi huolettomasti viipaloida kurkkua ja laittaa leipiä lautaselle, mutta kuitenkin silmänurkasta tarkkailla ajastinta. Sitten, salaman nopealla kädenliikkeellä, pysäytetään ajastin lukemiin 0:01. Vasta normaalin ruokapöytäkeskustelun yhteydessä voi huomauttaa, että yhtään ei mikro räjähtänyt.

Haastavampi tehtävä on yrittää saada mekaaninen munakello pärähtämään ja mikro piippaamaan sekunnilleen yhtä aikaa. Ruoanlaiton yhteydessä tietysti! Kuka sitä nyt huvikseen tuollaista tekisi?

Nykyautoissakin on mielenkiintoisia ominaisuuksia. Minun autossani valot jäävät noin kymmeneksi sekunniksi päälle ovien lukitsemisen jälkeen. Ne ovat kuulemma nimeltään saattovalot. Miten herkistävän nimen autonvalmistaja onkaan keksinyt.

Minulle on aika monta kertaa parkkipaikalla huomautettu, että taisit jättee valot piälle. Vitsikkäimmät tietysti sanovat: "Testootko akkuvas". Tähän asti olen vastannut vain, että kyllä ne kohta sammuvat. Vielä en ole onnistunut toteuttamaan ideaani, joka vaatii äärettömän tarkkaa ajoitusta. Tai sitten vaimo on ollut mukana. Otollisessa olosuhteessa minä valoista huomauttamisen jälkeen käännyn ympäri, osoitan autoa etusormella ja lausun syvällä rintaäänellä: "Afganistanilainen banaanikoju". Tällöin valot tietenkin sammuvat ja jatkan matkaa rennon reippaasti, muuta sanomatta.

Nykyään työnantajakin järjestää kaikenlasta kivaa. Teen töitä osa-aikaisena, kokonaan etätyönä tietokoneella. Yhteys työnantajan verkkoon on vähintäänkin tanakasti varmennettu. Kun avaan aamulla koneen, minun on kirjoitettava ensin kolmeen paikkaan erilainen salasana. Kolmannen jälkeen tulee puhelimeen tekstiviestinä koodi, joka vielä naputellaan ja sitten sutena hommiin.

Uusimman työsuhteen alkuaikoina asettelin kännykän vanhaan lasiseen tuhkakuppiin koska olin melko varma, että se koodin ilmestymisen jälkeen alkaa savuta ja lopulta palaa vihreällä liekillä.

Gramman tarkkuudella punnitsevalla talousvaa'alla, tai älytelevisiolla voisi varmaan tehdä kaikkia hienoja juttuja, mutta en ole vielä keksinyt mitä.

Kirjoittajan nimi on Kovalainen, Jorma Kovalainen