Onko lähtö kaunein saappaat jalassa?

Kolumni

Näin Motörheadin livenä ensimmäisen kerran vuonna 1999.

Olin kuunnellut bändiä pitkään, mutta sen hetkisestä keikkakunnosta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä.

Odotukset eivät olleet pilvissä, sillä bändin nokkamies oli tuolloin jo 53-vuotias. Se on rokkikukolle jo ikä.

Lisäksi näin pari viikkoa ennen keikkaa unen, jossa soitti kuolemanväsynyt, aivan kuin haudan takaa lavalle tempaistu Motörhead. Unen kammottavaa tunnelmaa lisäsi se, että jäykästi liikkuvat soittajat näyttivät kelmeän palsamoiduilta ja piirteiltään oudon kubistisilta.

Mutta oikea keikka ylitti odotukset tuhatkertaisesti, sillä se oli todellinen tajunnanräjäyttäjä. Lavalta virtasi sellainen määrä energiaa, että iho oli vähän väliä kananlihalla.

Motörheadin 40-vuotinen ura päättyi lopullisesti 28.12.2015 laulaja-basisti Lemmy Kilmisterin kuolemaan.

Uni palasi mieleen, kun katsoin miehestä otettuja viimeisten aikojen valokuvia ja videopätkiä. Niissä näkyy kuihtunut, sairas ja lopen väsynyt mies, jonka katse on hauras ja tuijottava.

Niitä katsellessa tulee mieleen, että eikö työnteon olisi voinut lopettaa jo vuotta tai paria aiemmin. Mutta ei voinut, sillä raskas rock oli Kilmisterille kaikki kaikessa. Hän vei homman loppuun asti, niin kuin oli laulunteksteissäänkin luvannut.

Mentalisti Pete Poskiparta kirjoittaa kirjassaan Vaarallista viihdettä (Readme, 2019), että esiintyvän taiteilijan ei ole aina helppo lopettaa, sillä esiintyminen ei tunnu vain ammatilta, vaan myös kutsumukselta.

Työhön myös suhtaudutaan yleensä hyvin vakavasti ja yleisölle halutaan antaa niin täysipainoinen kokemus kuin mahdollista. Poskiparta tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse maailmanluokan esiintyjä.

– Se alkujännitys, se täysillä vedetty esitys ja lopun kiitos on huumaava kokemus, jonka esiintyjänä haluaa saavuttaa uudestaan ja uudestaan, hän kirjoittaa.

Suuri joukko esiintyjiä onkin lähtenyt kirjaimellisesti saappaat jalassa.

Näyttämöhypnotisti Olliver Hawk kuoli sydänkohtaukseen Kemin Työväentalon lavalla 58-vuotiaana. Brittiläinen koomikko ja taikuri Tommy Cooper koki saman kohtalon suorassa televisioesityksessä 63-vuotiaana, kuninkaallisten ja maan johtavien poliitikkojen istuessa yleisössä.

Wallendan sirkussuvun supertähti Karl Wallenda kuoli 73-vuotiaana pudotessaan vaijerilta. Neljää vuotta aiemmin hän oli tehnyt samassa lajissa maailmanennätyksen ja kävellyt 550 metrin korkeuteen viritetyllä vaijerilla. Ilman turvaverkkoa tietenkin.

Roy Fransen tienasi elantonsa hyppäämällä kymmenien metrien korkeudesta alle viisimetriseen ja vajaat kaksi ja puoli metriä syvään vesialtaaseen. 58-vuotiaana tuli varoitus, kun hän osui altaan reunaan, mutta selvisi pikkuvammoilla. Noutaja tuli yksitoista vuotta myöhemmin.

Ymmärrän hyvin, että esiintyjä koukuttuu maineeseen, suosioon ja esityksen tuottamaan adrenaliinipiikkiin.

Vaikeampaa on ymmärtää, mikä saa ikääntyvän taiteilijan tekemään hengenvaarallisia temppuja. Onko kyse kuoleman uhmaamisesta vai halusta todistaa, että kun mieli on tarpeeksi vahva, se ylittää vanhenevan kehonkin rajoitukset?

Vai yksinkertaisesti siitä, että adrenaliiniresistenssi on kasvanut sellaisiin mittoihin, että mikään tavanomaisempi ei tunnu enää yhtään miltään? Että vain itsensä ylittäminen on elämää, muu on odottamista.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.