Pikkupoikien ja kovaäänisten vehkeiden pyhä liitto

Kolumni

Muistan elävästi juhannusyön 1992.

Motoparkin teltta pullisteli metelistä, kun Smoke on the Waterin alkuriffi rapsahti ilmoille Ian Gillan Bandin käsittelyssä.

Meininki teltassa oli raju, vähän aiemmin kaksi nuorta miestä aloitteli tappelua yleisön joukossa ja toisen takaraivo kopsahti naamaani. Ei isompaa tuhoa, silmälasit vain vääntyivät.

Keikan aikana joku yritti pölliä lompakkoani kaverini taskusta. Änkäydyimme väkijoukossa pari metriä oikealle, missä sain korvani kipeäksi kättään vimmatusti heiluttavan ihmisen kyynärpäästä.

Keikan jälkeen suunta kohti autoa.

Oli kylmä ja sininen aamuyö. Juhla-alue oli näkemisen arvoinen, joka paikka oli täynnä autoja, tyhjiä pulloja ja kaatokännissä heiluvaa porukkaa.

Ei tatuointeja ja lävistyksiä, vaan teiniviiksiä, takatukkia ja permanentteja. Korkealantioisia ja kivipestyjä farkkuja ja nahkatakkeja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi lainattu tallinnalaisilta taksikuskeilta.

Ölinää, mölinää, noitumista, tupakansavua ja autoradioiden jytkettä.

Meininki näytti siltä, että turpiin saadakseen ei olisi tarvinnut kovin paljoa provosoida.

Eikä varmaan tarvinnutkaan, sillä järjestysmiehet ja poliisit saivat heilua noissa juhlissa paidat hiessä.

Olen sitä mieltä, ettei lainsuojattomasta menosta voi syyttää ainakaan Motoparkia tai sen järjestäjiä. Eikä juhlavieraitakaan, aivan raskaimman kautta, sillä samanlaista oli kaikkialla

Se oli ajan henki. Mistään ei olisi saanut rekrytoitua sellaista määrää järjestysmiehiä, että ne olisivat pitäneet aisoissa jokaisen öykkärin.

Selvittäköön joku käyttäytymistieteilijä, miksi meininki oli sellaista kuin oli. Liekö syy sodanjälkeisessä kasvatuksessa vai kouluruoassa?

Mutta ei nyt synkistellä liikaa.

Olin käynyt Motoparkissa nuorempanakin, tosin päiväseltään ja aikuisten seurassa ja meininki oli aivan mukavaa ja salonkikelpoista.

Kyyditsijäni eivät piitanneet niinkään musiikista vaan drag racingista, joten näin itsekin monet Anita Mäkelän ja muiden tähtikuskien lähdöt.

Ihmettelin useampaankin kertaan, kuinka suvereenisti Artsi Nyqvist käskytti vihreää Kawasakiaan ja ajeli sillä milloin mitenkin päin ja tarakasta roikkuen.

Senkin näin, kun helikopteri nosti tervalla ja koivunlehdillä päällystetyn Moskvitsin yläilmoihin ja pudotti sitten alas metsikköön.

Ne olivat mukavia kesäpäiviä.

Kiihdytysautot lämmittelivät renkaitaan ja kiiruhtivat neljännesmailin taipaleelle etupyörät ilmassa.

Jäätelö maistui, Stadin Säkki selosti ja maa tärisi, kun äkäisimpien luokkien luomukset lämmittelivät moottoreitaan ja renkaitaan.

Välillä radalla piipahti monenlaista hupivehjettä, joissa vauhdin sijasta tärkeimmäksi nousi huvitusarvo.

Nämä vehkeet olivat kuin amerikkalaisista, pikkupoikien villitsemiseen laadituista elokuvista, ja sieltä niiden inspiraatio oli varmaan pitkälti haettukin.

Asfaltin lisäksi kiihdytysautot piirsivät mustaa jälkeä myös pienen pojan tajuntaan.

Ja kun kotiin päästiin, ei tarvinnut miettiä, mitä leikitään. Joko kiihdytysajoja olohuoneen lattialla, tai sitten lähdettiin ulos ja yritettiin riuhtoa polkupyörän eturengasta ilmaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.