Puhelinmuistoja ja muistojen puhelimia

Kolumni

Radiossa muisteltiin jokin aika sitten puhelimeen liittyviä juttuja ja kysyttiin, muistavatko ihmiset vielä ensimmäisen puhelinnumeronsa?

Muistan kyllä, se oli 11211, ainakin oman läänin sisällä. Kauemmas soitettaessa olisi kai tarvittu suuntanumero, mutta tuolloin olin vielä niin pieni, ettei minun tarvinnut soitella Jäppilää kauemmas.

Puhelimessa oli pyörivä numeronvalitsin ja jossain vaiheessa keksin, että numeron pystyy valitsemaan myös naputtamalla muovilevyjä, joiden päällä luuri lepoasennossa pötköttää. Yksi isku merkkaa ykköstä, kaksi kakkosta ja niin edelleen. Se nopeutti puhelimen käyttöä ja teki siitä toki myös paljon jänskempää.

Lankapuhelimien aikakausi oli pilapuheluiden kultakautta, sillä soittajan selvittäminen vaati viranomaisten taitoja, eikä siihen ryhdytty aivan pienestä syystä. Mekin soittelimme kavereiden kanssa erikoisen sukunimen omaaville ihmisille ja yritimme olla nokkelia. Lopuksi luuria korvaan ja mahdoton nauru.

Tuli niitä meillekin päin, eräänä talvena saimme monta puhelua, joista kuului vain lapsen jokeltamista. Liekö joku juuri kävelemään oppinut taapero nostanut luurin ja soittanut vahingossa ykkösiä ja kakkosia sisältäneeseen numeroomme meidän tyylillämme?

Sitten tuli uusi osoite, näppäinpuhelin ja uusi numero, jota en enää muistakaan.

Puhelin oli eteisessä peilipöydällä, keskeisessä paikassa kaikkien huoneiden välissä.

Johtoa oli sen verran, että puhelin ylsi keskelle eteisen lattiaa ja kippurainen johto oven ali omaan huoneeseeni. Jos siis tarvitsi soittaa erityisen salaisia puheluita.

Mutta eipä niitä ollut kovin usein, sillä salaisuudet kerrottiin naamatusten. Muuten 57 neliön kaksiossa lausutut sanat olivat koko perheen yhteistä omaisuutta.

Armeijassa hyppäsimme puhelinkulttuurin saralla monta askelta taaksepäin, sillä yli sadan varusmiehen käytössä oli kaksi niin sanottua pusupuhelinta.

Puhelimille olikin usein viiden–kuuden varusmiehen jonot. Vuoronumeroita ei ollut, vaan jonotuspaikan menetti jos jonosta katosi. Oli syytä varmistaa, että juttukaveri muisti olla puhelimen tavoitettavissa tietyllä puolen tunnin tai tunnin aikavälillä

Yksityisyyttä ei ollut, ellei sitten puhunut kuiskimalla ja kouran suojassa, mikä taas oli hyvinkin huvittavan näköistä.

Jos puheet menivät liian romanttisiksi, alkoi jonosta kuulua pian vihellyksiä, naureskelua ja kommentteja.

Siitä oli hyvä lähteä tupakalle jäähdyttelemään punaisiksi lehahtaneita poskia.

Vuonna 1996 hankin ensimmäisen kännykkäni. Ja heti perään toisen ja kolmannen, sillä kaksi ensimmäistä nokialaista hajosi alta aikayksikön.

Toihan se vapautta, mutta vain sen minkä talous antoi periksi. Puheaika oli etukäteen ostettua ja yllättävän kallista, ainakin opiskelijalle. Monta puhelua alkoikin sanoilla: soita mulle, mulla on saldo ihan lopussa!

Näin jälkikäteen olen iloinen siitä, että olen elänyt lankapuhelimen ja kimppapuhelimeen jonottamisen ajat.

Sillä vaikka matkapuhelimen ja tietokoneen yhdistelmän luulisi tuovan vapautta, rakentaa se sosiaalisine medioineen monelle aikamoisen vankilan. Tai jollei vankilaa, niin ainakin sokkelon, johon moni tarvitsisi kartan ja selviytymisoppaan.

Eipä juolahtanut mieleenkään, että lankapuhelimesta olisi tullut riippuvaiseksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.