Pyöräilevästä villiviikarista kaljuksi perheenisäksi

Kolumni

Muistan ensimmäisen polkupyöräni. Muistan sen oikein hyvin. Siinä oli sininen runko ja vaalea satula. Ja se oli Jupiter. Kun sillä pyörällä sitten jossain vaiheessa oppi polkemaan niin pienen miehen eteen avautuivat kotikylän kadut aivan uudessa valossa. Sellaista vapauden huumaa en ole sen jälkeen päässyt kokemaan. Sellainen kilometrin matka kotipihasta keskustaan oli kuin matka maailman ääriin ja jokainen hetki tuntui seikkailulta.

Olin kauniisti sanottuna sosiaalinen lapsi. Suomeksi sanottuna ärsyttävä tuppautuja sekä välillä täysin pitelemätön pentu ja usein myös hyvin sietämätön. Juuri se sininen Jupiter kuljetti minua usein kylään naapureihin, ja yleensä täysin kutsumatta. Jälkeenpäin olen kuullut, että minua sanottiin Vahvalahdentien kauhuksi, eikä kovin leikkisässä sävyssä. Ja varmasti ihan syystä, tuli rikottua muutama ikkuna ja ainakin kaksi televisiota. Kaikki nämä tempaukset aiheuttivat myös vanhemmilleni harmaita hiuksia, vaikka he siinä vaiheessa olivat vielä kovin nuoria ja tummia, vain sellaisia parikymppisiä lapsia hekin.

Ei ole koskaan tullut pyydettyä naapureilta anteeksi nuoruuden äivästelyjä. Eikä kyllä vanhemmiltakaan. Nyt voisi olla sopiva aika, kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen. Anteeksi. En minä pahalla, korkeintaan ajattelemattomuuttani tai puhdasta typeryyttäni.

Koulua kävin vaihtelevalla menestyksellä, välillä olin peruskoulussa jopa kohtuullisen hyvä oppilas. Onnekseni satuin luokalle, jossa menestymisen suhteen meillä oli jopa jonkinlaista kilpailua. Muistan yläasteella voittaneeni matematiikan opettajan kanssa vedon siitä, että saisin trigonometrian kokeesta kiitettävän. Panoksena oli pullakahvit. Opettaja hävisi, minä voitin.

Lukiossa elämään tuli, no vähän kaikenlaista muuta ja opiskelu oli enemmän tai vähemmän sivuseikka, yleensä enemmän. Kuitenkin kaikkien opettajien ja myös omaksi hämmästykseksi kirjoitin ylioppilaaksi.

Kun ikäkaverit lähtivät maailmalle niin minä aloin kirjoittamaan lehtijuttuja. Siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut, vieläkään.

Elämä on kohdellut minua kokonaisuudessaan hyvin. Minulla ei ole kovin pahoja vastoinkäymisiä, eikä suuria menetyksiä, vielä. Tiedän niiden todennäköisyyden kasvavan ikääntymisen myötä ja jossain vaiheessa joudun niiden kanssa kasvokkain.

Tosin on lähtö saattanut olla aika lähellä. Olen ajanut parikin pahaa kolaria ja selvinnyt niistä naarmuilla. Hevosen potkusta tokenin vartin tajuttomuuden jälkeen. Edellinen kerran rajoilla oltiin kun jouduin sairaalaan leikkauksen jälkeisen komplikaation vuoksi. En tiedä vakavuudesta, mutta tuskin puolenkymmentä KYSin huippukirurgia oli huvikseen sänkyni ympärillä.

Aikuiseksi olen kasvanut vasta lasteni syntymän myötä. Muussa tapauksessa olisin edelleen jotain sellaista, mitä en enää välttämättä haluaisi olla. Nyt ymmärrän, että vanhempien rakkaus omia lapsiaan kohtaan jotain äärettömän vahvaa ja kaiken kattavaa. Jos minun pitäisi kävellä jyrkänteeltä alas omien lasteni puolesta niin tekisin sen empimättä, sillä niin jykevää on rakkaus.

Joskus öisin lasteni unta valvoessani katselen heidän kasvojaan, joissa näen paljon itseäni. Toivottavasti elämä kohtelisi heitäkin yhtä hyvin ja vieläkin paremmin.

Mikään muu on minulle tuskin yhtä tärkeää.