Rakkaat aikuiset, jotka valitsemme lapsena

Jos voi olla jollekin lapselle valittu aikuinen, se on ihan valtava kunnia. Omat vanhemmat tulevat jokaiselle lapselle toki ensimmäisenä, mutta myös muille aikuisille on pienellä ihmisellä käyttöä.

Aikuisilla ystävillä on ihan oma paikkansa lapsen maailmassa. Jos isovanhemmat ja omien vanhempien sisarukset ovat jossain kaukana, naapureista ja vanhempien läheisistä ihmisistä voi löytyä tärkeää tukea ajattelun kehitykselle.

Omassa lapsuudessani oli useita aikuisia, jotka eivät sinänsä tehneet mitään erityistä vaan lähinnä vain olivat kunnioittavasti ja oikeaan aikaan kanssani. Parin talon päässä kotoani asuivat Sinikka ja Antti, jotka olivat käytännössä varavanhempani.

Menin heille usein kylään. Siellä asiat olivat vähän eritavalla kuin omassa kodissa, mutta olo oli kotoisa ja turvallinen: Istuttiin, juotiin kahvia, katsottiin ala- ja yläkerran ruukkukasvien vointia ja kierrettiin pihan istutukset. Höpötettiin niitä näitä. Kesäisin jynssättiin mattoja, ja se oli ihanaa. Kun pitkästyin, lojuin sohvalla lukemassa Pekka Töpöhäntiä sekä Aku Ankkoja, joita omasta kodistani ei löytynyt. Sinikan kokoamasta leikekirjasta sain valita mukaan aina pari sivua eläinkuvia.

Kuten kaikki lapset, myös minä tulin jossain vaiheessa tietoiseksi kuoleman mahdollisuudesta. Ahdisti ajatus, että omia vanhempia ei enää olisi. Erityisesti äitiä neuvokkuuteni on monesti naurattanut: "Jos te äiti ja isä kuolisitte, menisin Sinikalle ja Antille."

Usein meninkin, mutta onnekseni vain yökylään.

Isovanhempani asuivat niin kaukana, että en nähnyt heitä kovin usein. Onneksi Sinikan äiti Tyyne asui hänkin naapurissa.

Tyyne oli käytännössä minun varamummuni, jonka luona vierailin jo ennen pysyviä muistikuvia ja vielä lukiovuosien jälkeenkin. En edes aina muistanut ilmoittaa kotiin, kun lähdin vieraisille suoraan koulusta.

Tyynellä oli ryppyiset kasvot ja kirkkaat silmät. Harmaat hiuksensa olivat papiljottien kihartamat. Hänen kielensä oli terävä. Jos vieläkin kuulen tietynlaisen kellon tikityksen, palauttaa se minut hänen virkatulle päiväpeitolleen. Vitriininsä oli niin hieno, että hankin aikuisena melkein samanlaisen omaan kotiini.

Tyyne opetti minut kutomaan kangaspuilla, kun en vielä ollut edes kouluiässä. Sellaisessa opastavassa lempeydessä on valtava annos rakkautta.

On vaikea tietää varmaksi, millä periaatteella valitsin lapsena ne aikuiset, joiden seuraan lyöttäydyin ja liimauduin. Naapureiden lisäksi uhreiksi joutuivat useat isäni työkaverit: Pena, jolla oli upea kiiltävä kello, jolla pystyi ottamaan aikaa ja jossa aurinkoa seurasivat kuu ja tähdet. Alpo, joka jaksoi Kyproksen-matkallamme kantaa minua kaikkialle reppuselässään ja sekä kuunnella että kertoa tarinoita. Kari, joka oli yhtä kiinnostunut kivistä kuin minäkin ja jonka seurassa kuljin nenä maassa kaikkialle.

Ehkä se salaisuus on jossain sellaisessa, etteivät ne elämäni tärkeimmät vieraat aikuiset koskaan yrittäneet harhauttaa minua jonnekin toisaalle tekemään omia lapsellisia juttujani vaan ottivat osaksi omaa maailmaansa. Ei se multaisten ruukkujen ihmettely ja mattojen peseminen kuulosta kaikkein kiinnostavimmalta touhulta pikkulapselle, mutta minulle se oli juuri sitä parasta.

Tiedän myös, että tunne ei ole ollut ainakaan kaikkien kanssa yksipuolinen. Yhä Alpo kyselee vanhemmilta kuulumisiani, ja hänellä on kuulemma yhä tallessa se kunniamitali, joita jaoin tärkeille aikuisilleni.