Ranskassa synnytetty taikakalu

Kolumni

Väsäsin mökillä jotain sapuskantapaista, kun silmäni osui mustahopeiseen Mepps- lippauistimeen, jonka olin laittanut roikkumaan hellaa valaisevaan kohdelamppuun joitain vuosia aiemmin.

Olin laittanut lipan eläkkeelle siksi, että olen saanut sillä mahdollisesti elämäni ensimmäisen hauen, tai varmuudella ainakin jonkun kolmesta ensimmäisestä.

Tämä tapahtui vuonna 1980, olin seitsemän vanha ja kummisetäni oli opettanut minut virvelöimään samana kesänä.

Lippa on peräisin Pieksämäellä aikoinaan toimineesta Urheilu Lyyrasta, josta ostin sen itse tai vaihtoehtoisesti ostatin isovanhemmillani.

Tämä varhainen hauki nousi Jäppiläntien alkupäässä sijaitsevasta Ukonlammesta. Se ei painanut puoltakaan kiloa, mutta voi sitä ylpeyden tunnetta, kun kannoin sen kädessäni tienvarteen ja nostin ohi ajavan auton nähtäväksi.

Mepps oli ykkösaseeni vuosien ajan. Jos ei millään muulla uistimella tullut mitään, niin Meppsillä tuli.

Tätä ihmettä selittää tosin paljon se, että viehevalikoimani oli hyvin rajallinen ja kyseinen kakkosen Mepps oli yksi harvoista lipoista ja ainoa tuossa kokoluokassa.

Isompi ihme on oikeastaan se, että se säilyi mukanani nuo ensimmäiset vuodet, sillä en käyttänyt peruketta ja solmutkin olivat vähän niin ja näin.

Kymmeniä vieheitä jäi hakoihin, kivenkoloihin, kaislanjuuriin ja haukien kitoihin, mutta tällä lipalla oli erityistä kaitselmusta mukanaan.

Kuinkahan monta kertaa otin Meppsin rasiasta, hypistelin sitä sormissani ja kokeilin koukkujen terävyyttä?

Ja kuinka monta kertaa esittelin sitä aikuisille, aivan kuin se ei olisi ranskalaisessa tehtaassa jyskytetty pellin, rautalangan ja koukun yhdistelmä, vaan jokin mystinen taikakalu?

Jokainen hyvällä mielikuvituksella varustettu kalaihminen tietää, että vieheiden inventoiminen, huoltaminen ja ihaileminen on mitä parhainta ajanvietettä silloin kun varsinaista kalastusta ei pääse harjoittamaan.

Mistäs sen sitten muka tietää, että kyseinen Mepps on juuri se alkuperäinen, kun olen ostanut samanlaisia myöhemmin moneen kertaan?

Siitä, että noin vuonna 1988 tämä Mepps sai lehteensä syvän, pistemäisen painauman.

Olimme menossa kavereiden kanssa kalaan raviradan takaiselle lammelle, kun uistinpakkini aukesi pyöränsarvessa ja tilannetta pelastaessani kaaduin maantien laitaan.

Keräsin uistimia takaisin pakkiin ja tunsin selässäni ohi ajavista autoista luodut katseet. Lopulta pääsin jatkamaan matkaa, housunpolvi rikki ja asfaltti-ihottumaa kädessä, mutta jokin haittasi pyörän menoa.

Mustahopea Mepps oli jäänyt ketjujen väliin roikkumaan ja eturattaan hampaat painoivat lehteen jälkensä.

Toimivuuteen painauma ei kuitenkaan vaikuttanut, vaan lehti pyöri niin kuin ennenkin. Ja kuin ihmeen kaupalla lippa vältti edelleen veden alla piilevät vaarat.

Aika kuluu, ihmisiä syntyy ja kuolee.

Esineet ovat elottomia, mutta melkein tekisi mieli väittää, että joihinkin tarttuu omistajistaan jotain sielun tapaista.

Vai onko se vain muistojen summaa, taikapölyä, joka näkyy vain sille joka sen ymmärtää?

Kaikkien muiden silmissä vanha ja hapettunut Mepps on romua, mutta minulle se avaa muistojen valokuva-albumin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.