Reikä helvetissä ja pakastebroileri pipon alla

Kolumni

Jos tässä ammatissa on jotain oppinut niin sen, että juoruihin ja huhuihin tulee suhtautua varauksella.

Kuinkahan monta kertaa on kylillä kerrottu oikein mehevä rikosjuttu?

Jotain kamalaa on tapahtunut ja poliisikin on ollut läsnä, rynnäköinyt taloon tai vähintäänkin lähtenyt renkaat ulvoen taka-ajoon. On nähty, tai siis ainakin joku on nähnyt.

Mutta kun poliisille sitten soittaa, he eivät ole kuulleet koko asiasta.

Tai jos jonkin ihmisen toimista on käynnissä rikostutkinta, leimataan hänet syylliseksi suunnilleen kaikkeen pahaan, mitä näillä kulmilla on koskaan tapahtunut.

Eivätkä nämä syytökset häviä, vaikka poliisilta ja oikeuslaitokselta tulisikin vapauttava tuomio.

Sillä kun hyvä tarina lasketaan kylille lentelemään, ei sitä ota kiinni enää pirukaan.

Meillä ihmisillä tuntuu olevan synnynnäinen tarve dramatiikkaan.

Harvan ihmisen (jos kenenkään) elämä on sellaisenaan jatkuvasti kiinnostavaa ja ihmeellistä, joten ympärille rakentuvaa todellisuutta tulee helposti vähän väritettyä.

Ja kai meissä on sellainenkin piirre, että haluamme löytää elämästä tarinallisia piirteitä, selkeitä vastakkainasetteluja, syitä, seurauksia ja opetuksia.

Toisaalta kaipaamme selkeyden vastapainoksi mystiikkaa, jotain mikä kohottaa arkiset asiat jokapäiväisen arjen yläpuolelle.

Näiden asioiden tuottama ilo ja merkitys täydentyy vasta jaettaessa. Se yhdistää samassa tarinapiirissä olevia ja lisää omaan elämään liittyvää hallinnan tunnetta.

Öljylamppujen ajassa television, internetin ja stand up -koomikon tehtäviä toimittivat verbaalisesti lahjakkaat ihmiset.

Mitä parempi tarinankertoja, sitä suurempi oli ympärille kertyvän kuulijajoukon pääluku. Mitä suurempi arvostus, sitä useampi kahvikuppi tai viinaryyppy.

Teknologia ja massiivinen viihdeteollisuus ovat tehneet vanhanajan tarinankertojat pitkälti virattomiksi. Tilalle ovat tulleet kaupunkitarinat, joita pidetään totena, mutta joiden todenperäisyyttä on mahdoton todistaa.

Useilla kertojilla on se tutun tuttu, joka näki katoavan liftarin tai sen kuuluisan myymälävarkaan, joka kuoli piilotettuaan pakastebroilerin piponsa alle.

Mutta kun näitä näkijöitä ja kokijoita lähdetään jäljittämään, ei heitä ole olemassakaan.

Ja kuinka voisi ollakaan, sillä usein nämä ovat kansainvälisiä kiertotarinoita, jotka ovat kulkeneet mantereelta toiselle viruksen tavoin.

Muistan itse elävästi kaupunkitarinan, jonka mukaan Siperiassa oli porattu 1980-luvulla helvettiin asti yltävä reikä.

Reikä oli 14,4 kilometriä syvä ja kun sinne laskettiin mikrofoni, sieltä kuului piinattavien sielujen valitusta.

Tutkimusryhmän jäseniä käskettiin pitämään turpansa kiinni löydöksestä, koska se ei mahtunut ateistisen Neuvostoliiton maailmankäsitykseen.

Tarina esiintyi ensimmäisen kerran kalifornialaisen kristillisen yhteisön julkaisussa ja sieltä sitä lainasi suomalainen Vaeltajat-lehti.

Seuraavaksi se eteni Etelä-Suomen Sanomien lukijakirjeeseen ja sieltä edelleen Ammennusastia-nimiseen uskonnolliseen lehtiseen.

Suomessa vieraillut amerikkalainen evankelista vei tarinan takaisin rapakon taakse ja pian se julkaistiin miljoonalevikkisessä Weekly World News -kohulehdessä.

Aikamoinen reissu ja aikamoinen tarina.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.