Runsaudenpulaa, kuviteltuja ja todellisia tarpeita

Kolumni

Useimmat kevyttä musiikkia harrastaneet ovat kuulleet käsitteen GAS.

Se on lyhenne sanoista Gear Acquiring Syndrome ja tarkoittaa pakonomaista tarvetta ostaa uusia kamoja.

Tästä tarpeesta voi sanoa käsi sydämellä, että useimmissa tapauksissa se ei ole kovinkaan akuutti saati todellinen. Ulkopuolisen kuulijan korvissa soitto kuulostaa kutakuinkin samalta, vaikka laitteistoa olisi omasta mielestä uudistettu rajustikin.

Olen tullut siihen käsitykseen, että jokaiselle pidempään soittaneelle on rakentunut korvien väliin kuva omia korvia miellyttävistä soundeista. Niitä kohti mennään, olivatpa vehkeet millaisia tahansa.

Tiedän omasta kokemuksesta, että GAS voi olla tunteena aika voimakas. Jos tilillä sattuu olemaan löysää rahaa, eikä tunnetta vastaan taistele määrätietoisesti, ilmestyy kotiin helposti jotain uutta rompetta.

Jonkin ajan kuluttua nämä ovat taas myynnissä ja osuvat toivottavasti jonkun toisen tarpeisiin, joko kuviteltuihin tai todellisiin.

Kyseistä syndroomaa ruokkii tänä päivänä se, että laitteistoa on tarjolla paljon ja suhteellisen edulliseen hintaan. Valikoima on räjähtänyt käsiin ja netti on soittajien keskinäisessä kaupankäynnissä loistava alusta.

Kun aloin itse kiinnostua kitaroista 1980-luvun alussa, oli tilanne toinen. En tuntenut yhtään ihmistä, jolla olisi ollut oikea, kelvollinen sähkökitara.

Ensimmäinen kitarantapainen jonka sain käsiini, oli neuvostoliittolainen minikokoinen akkari.

Otelauta ja nauhat olivat samaa materiaalia ja kaula oli niin löysästi kiinni, että sitä kiskomalla sai aikaan ainakin parin sävelaskeleen vibrato-efektin. Kitara oli täysi paska, mutta onneksi sain vaihdettua sen elektroniikkapeliin.

Sitten piti saada sähkökitara. Olin katsellut pitkään sillä silmällä kummisetäni ammattikouluvuosinaan rakentamaa mustavalkoista lankkukitaraa.

Siinä oli jonkinlainen mikrofonikin, tai ainakin sen tapainen. Rämpytin sitä joko vanhempien stereoiden tai oman tupladekin kautta.

Stereoiden kautta soundi oli puhdas, vaikea ja tylsä. Mutta kun mankan laittoi täysille, sai aikaan korvia raastavan transistorisärön, joka täydentyi liian voimakkaan signaalin alla rimpuilevan kaiuttimen pärinällä.

Jos luette tätä, Niilontien naapurini vuosilta 1986–1988, niin kiitos kärsivällisyydestänne.

Kesällä 1988 perustimme sitten ensimmäisen ”oikean” bändin, sellaisen, jolla oli tarkoitus lähteä myös keikoille.

Soitimme alkuun pitkälti lainakamoilla: sain yhdeltä kaverilta lainaksi Hondo-merkkisen kitaran ja toiselta kymmenwattisen kotivahvistimen, jota kuskasin Honda Monkeyn sarvissa.

Toisella kitaristilla oli vähän parempi kitara ja hän sai lainata samassa kämpässä treenaavan toisen bändin putkivahvistinta.

Minun lainapelini räyhäsi sen minkä taisi, mutta jäi pahasti jalkoihin. Se, mikä omassa huoneessa kuulosti kovalta, kutistui kämpällä piirrosfilmin hiiriyhtyeeksi.

Seuraavana talvena, ensimmäisen keikan jälkeen, sain oikeat kitarakamat, vieläpä hyvät sellaiset.

Siinä mielessä pääsin paljon vähemmällä, kuin monet muun saman vuosikymmenen pieksämäkeläissoittajat.

Mutta tämän päivän tarjonnasta ei olisi voinut silloin edes unelmoida. Ja ilmiö nimeltä GAS oli aivan vieras.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.