Taas on joulu, ja pian taas kevät ja kesä

Joulu on suomalaisista juhlista sieltä perinteisimmästä päästä.

Ennen joulua lapset availevat joulukalentereita ja aikuiset viettävät pikkujoulujaan.

Aattoiltana löytyy hyvin monesta kodista kinkku, erilaisia laatikkoruokia ja kuusikin, ainakin jos joulunvietossa on mukana lapsia. Joulukirkossakin käy väkeä, jopa sellaisiakin ihmisiä, joita ei muuten siellä näe.

Lapsille lahjat ovat joulun ykkösjuttu. Mutta se ei ole pelkästään pikkuväen juttu, vaan monet aikuisetkin haluavat ostaa mielitietylleen jotain spesiaalia.

En ole itse erityisemmin jouluihminen, mutta nautin toki jouluun liittyvistä vapaista.

Ne tuntuvatkin tulevan juuri sopivaan aikaan, loputtomalta tuntuneen loskan ja pimeyden jälkeen, kun päivä alkaa taas muutama sekunti kerrallaan pidentyä.

Ruoista minulle tärkeimpiä ovat graavilohi ja karjalanpiirakka. Vielä jos pöydässä on rosollia (sillillä höystettyä) ja imellettyä perunalaatikkoa, en muuta kaipaa. Paitsi tietenkin punaviiniä, jota on mukava ottaa lasillinen palanpainikkeeksi.

Noilla minä saan jo joulun tunteen vatsaani. Kun kattauksessa ei ole miljoonaa sorttia, vähenee myös itsensä sairaaksi syömisen riski. Tosin kaiken voi vielä ryssiä liialla suklaalla ja kuivakakulla.

Televisiota en jouluna(kaan) jaksa juuri katsella.

Nuoruuden ja varhaisen keski-ikäisyyden välissä oli vajaan kymmenen vuoden jakso, jolloin joka joulu piti katsoa Lumiukko-piirroselokuva. Se onkin todella uniikki ja koskettava, mutta annan sen nyt uusiutua kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden verran. Sen jälkeen se näyttää varmasti vieläkin paremmalta.

Television joulukonserteille olen allergisoitunut pahasti, ainakin jos esittäjinä on kaikissa mahdollisissa liemissä marinoituja iskelmä- ja poplaulajia.

Heillä kun on paha tapa laulaa tuttuja joululauluja vain siksi, että heidän oletetaan tekevän niin. Harvassa ovat ne tulkinnat joista kuulee, että laulaja seisoo oikeasti sanojensa takana.

Mutta se ei ole minulta pois, jos muut niistä nauttivat. Ja ilmeisesti nauttivat, koska joululevyjä kannattaa tehdä vuosi toisensa jälkeen.

Olen kehitellyt viime vuosien aikana itselleni uuden jouluperinteen.

Kun aattoilta alkaa hämärtää, kaivan kaapista kasan vanhoja ja hyviä vinyylilevyjä ja rauhoitun aloilleni.

Laitan levyn soimaan, istahdan syvälle nojatuoliin ja nautiskelen hitaasti pari paukkua hyvää viskiä. Katselen hiljaa leijailevia lumihiutaleita ja annan juoman lämmittää sydänalaa.

Nautin siitä tunteesta, kun mitään ei tarvitse tehdä. Korkeintaan kurottaa kättä konvehtirasiaan päin. Ja ihmetellä sitä, että taas on joulu ja kohta tammikuu ja helmikuu ja kevät ja ennen pitkää kesälomakin.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä mielipuolisempaa vauhtia aika tuntuu kiiruhtavan.

Joulun jälkeiset päivät luiskahtavat helposti vetelehtimiseen ja ylensyömiseen. Alkutalven valju ja valoton päivä täydentää ankean väljähtynyttä tunnelmaa.

Näinä päivinä kannattaakin ehdottomasti lähteä liikkumaan, vaikka se voikin olla vaikeaa jouluruokien ja suklaan aiheuttaman halvauksen takia.

Mutta kun lenkille pääsee ja sieltä vielä poiskin, on mieli varmasti virkeämpi.

Sitten voi lähteä illansuussa liikenteeseen ja katsoa, ketkä entiset pieksämäkeläiset ovat palanneet jouluksi isiensä maille.

Tämän selvittämisessä menee helposti aamuyölle, mutta väliäkös sillä.