Toiselle rikkaruoho, toiselle aromikas terveysyrtti

Kolumni

Suomen luonto pursuaa villivihanneksia sekä lääke- ja maustekasveja. Siitä huolimatta suomalaiset ovat kärsineet nälänhädästä katovuosina ja koko kansa on ollut tiukalla dieetillä sota-aikoina, ainakin toisen maailmansodan aikana.

Silloiset ihmiset kuitenkin ottivat järjen ja luovuuden käyttöönsä ja moni aiemmin kaupasta saatu tuontitarvike korvattiin kotimaisella vaihtoehdolla.

Oman maan mainioista kasveista paljon suomalaisille kirjoittanut Toivo Rautavaara kertoo vuonna 1976 julkaistun kirjansa Mihin kasvimme kelpaavat kolmannen painoksen esipuheessa, että ennen jatkosodan syttymistä vuonna 1941 kansanhuoltoministeriö antoi hänen tehtäväkseen kirjoittaa kirjan luonnonkasviemme käyttömahdollisuuksista. Hän toteaa tehtävän sinänsä olleen helppo, sillä hän oli hyötykasvien tutkijana ja virka- ja komiteatyönä koonnut laajan ulkomaisen aineiston ja kotimaisia kokeilun tuloksia.

Kirja oli laadittu silmälläpitäen silloista pulan ja puutteen aikaa. Useimpia elintarvikkeita säännösteltiin ja rasvan, sokerin, lihan ja maidon annokset olivat perin pienet.

Kahvia oli saatavissa korvikkeena, jolloin korvikeaineiden mukana oli hiukan kahvia tai vastikkeena, jossa kahvia ei ollut lainkaan. Kaupan tee oli lopussa ja useat tehtaat valmistivat teenvastiketta vadelman, mesiangervon ja muiden kasvien lehdistä.

Kun miehet ja hevoset olivat sodassa, pieneni peltojen tuotanto. Kärsittiin myös lannoitteiden puutteesta ja karjalta puuttui rehua. Luonnosta oli etsittävä ruuan ja rehun apua, jota myös löytyi. Esimerkiksi lepänlehdet todistettiin monin kokein mainioksi rehuksi jopa sioille, mutta niiden käyttö jäi vähäiseksi.

Myös kasvirohdosten ja mausteiden saanti ulkomailta loppui, joten perustettiin Rohdos- ja mausteyhdistys, joka organisoi keruutta ja viljelyä lääketehtaille, rohdostukkuliikkeille, keskusliikkeille ja elintarviketeollisuudelle.

Keruuta ja viljelyä tekivät muiden muassa Nuorten talkoot ja Maatalouskerholiitto.

Sota uuvutti ihmiset niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Rauhan tultua ilmeni vastavaikutus, Rautavaara kertoo. Kuluttajat, kauppa ja teollisuus eivät halunneet kuulla puhuttavankaan mistään, mikä tuntui korvikkeelta.

Osto- ja kulutustottumukset palautuivat entiselleen, samoin sodan aikana lähes hävinneet elintasosairaudet palasivat.

Kiinnostus luonnonvaraisten kasvien käyttöön ruokana, mausteina ja rohdoksina virisi, kun sota-aika alkoi unohtua. Harrastus on jäänyt kuitenkin melko harvojen huviksi: hortoiluksi ja hörhöilyksi, voisi joku sanoa.

Tavaraa ja erilaisia eksoottisia elintarvikkeita on niin paljon tarjolla, että luonnonkasvien keräileminen tuntuu turhalta.

Silloin tällöin törmää tietoon villivihanneksista.

Kesän alussa villivihanneksia käsiteltiin radio-ohjelmassa, jossa asiantuntija ja kouluttaja kertoi niiden käytöstä ruuanvalmistuksessa innostuneesti ja tuoreesti. Kirjastosta saa alan kirjallisuutta lainaan.

Ensi keväänä voisi poimia salaattiin viisi sileälaitaista voikukanlehteä ja kourallisen hiirenkorvia sekä alkaa hyödyntää pihamaan nokkospuskaa.

Se olisi hyvä alku ja toisaalta saattaisi myös jäädä siihen, mutta villivihanneksissa on kyllä jotakin elinvoimaista ja salaperäistä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.