Tuomarismiehen uroteko on vertaansa vailla

Kolumni

Siitä on melko tarkkaan 40 vuotta, kun Hannu ”Tuomari” Nurmio julkaisi ensimmäisen singlensä.

B-puolen kappale Valo yössä ei kelvannut mukaan Syksyn Sävel -ohjelmaan, eikä edes kilpailuun lähetetyistä, mutta ulkopuolelle jääneistä biiseistä tehtyyn koosteeseen.

A-puolen Kurja matkamies maan herätti pahennusta, eikä kelvannut radiosoittoon eikä edes jukebokseihin.

Saman vuonna julkaistiin kuitenkin kokonainen levyllinen Nurmion kappaleita. Yhtye oli rautalanka-tyylinen Köyhien ystävät ja levy sai nimekseen Kohdusta hautaan.

Tästä käynnistyi huikea ja aivan poikkeuksellinen neljän peräkkäisen levyn sarja.

Jos minulta kysytään, niin merkittävin uroteko suomalaisen rockin historiassa.

Kohdusta hautaan on levy, joka yhdisti pääkaupunkiseudun älykköpiirit ja maakuntien kaljakuppiloiden vakionaamat.

Se on samaan aikaan perinteinen ja uudistava, maanläheinen ja ylevä. 28-vuotiaan Nurmion lyriikat ohittavat erehtymättömästi kaikki kliseet ja karikot.

Esikoislevy nousi suureen suosioon ja viskasi samalla Nurmion kotimaisten lauluntekijöiden terävimpään kärkeen.

Kultamunia munivaa hanhea olisi ollut helppo jäädä munittamaan, mutta mitä teki Nurmio?

Tappoi sen ja lähti risteyttämään uutta.

Kakkosalbumi Maailmanpyörä Palaa julkaistiin vuonna 1980.

Köyhien ystävät -bändi sai loparit ja taustalla soittaa Viides Kolonna. Rautalankasävyt ovat historiaa ja bändin soundi on tivolisävyillä maustettua amerikkalaisen rytmimusiikin traditiota.

Tekstit ovat ykköslevyäkin kovempaa tavaraa ja kuvastavat tekijänsä maailmankuvan muutosta. Idealismi on kuollut ja kuopattu, jäljellä on reaalimaailman vilkkuva ja vinhasti kieppuva karuselli.

Levyä ei myyty yhtä paljon kuin edeltäjäänsä, mutta siitä tuli suomirokin klassikko, monen mielestä tekijänsä terävin näyttö.

Mutta sekään ei riittänyt Nurmiolle.

Tällä kertaa hän haistatti pitkät kaikelle sovinnaisuudelle ja lähestyi musiikkia aivan uudesta kulmasta, käännetyistä kompeista ja rujon geometrisistä kitarariffeistä.

Lyriikoissa lastenlaulujen maailma tekee äkillisen syväsukelluksen ja kahmaisee mielen pohjamudista mukaansa jotain synkkää ja tutkimatonta. Kokonaisuutta täydentävät lapsikuorot ja halvat leikkisoittimet.

Vuonna 1981 julkaistu levy sai nimekseen Lasten Mehuhetki.

Merkkiteos sekin, ja samalla merkittävä suunnannäyttäjä vaihtoehtoisemman rokin tekijöille.

Turha kai sanoakaan, että Nurmio vaihtoi taas linjaa.

Ei kuitenkaan niin totaalisesti kuin aiemmin, sillä vuonna 1982 julkaistulla Punaisella Planeetalla on sävyjä kaikilta kolmelta edeltäjältään.

Yleisilme on kuitenkin hienostuneempi ja biiseihin haettiin kevyttä latinalaista ja karibialaista ilmettä. Soundissa kuuluu myös kokeneiden huippumuusikoiden läsnäolo.

Levy on yksi Nurmion arvostetuimmista, mutta samalla yhden aikakauden loppu. Hän oli polttanut luovuuden kynttilää vuosikaudet molemmista päistä ja keskeltä, haastanut itsensä ja koko maailman, uudistunut ja uudistanut.

Kaikki tämä vaati veronsa, eikä Nurmiolta ilmestynyt suomenkielistä levyä neljään vuoteen.

Mutta kultamunia oli munittu ja aika on niitä myöhemmin vain kiillottanut.