Vanha lukutoukka luistelee

Kolumni

Taas vietettiin valtakunnallista lukuviikkoa, läsveckan. Viikolla pyritään aikuisten esimerkin avulla kannustamaan nuorempia osallistumaan lukutalkoisiin.

Liekö se ollut kannustavaa, että pappani sylissä kiikkustuolissa minulle on luettu ääneen Itä-Savo lehteä. Itse en tätä muista, mutta tavallisesti luotettavat lähteet, äiti ja mummo, ovat kertoneet. Siinäpä samalla sitten kuulemma opin lukemaan. Ei mitään kirjainharjoituksia tai tavaamista, vaan suoraan tanakkaa tekstiä 50-luvun loppupuolen tapahtumista sanomalehdestä.

Lukiessaan pappa aktiivisesti kommentoi lukemaansa ja mummoni mukaan pyytämättä kertoi, miten aisat olisi pitänyt tehdä. Huomaan geenien siirtyneen.

Mummolassa oli hyvä valikoima suomalaisten klassikoiden teoksia, joita aloin ottaa haltuun lasten- ja nuorten kirjojen ohella alle kymmenvuotiaana. Seitsemästä veljeksestä ja Juhani Ahon lastuista tuli ikiaikaisia lempikirjoja.

Ekaluokkalaisena avautui sitten pienen kyläkoulun kirjasto, josta löytyivät kaikki Nuorten Toivekirjaston klassikot; Robin Hood, Aarresaari, Tomin ja Huckin, sekä Pertsan ja Kilun seikkailut.

Kirjastonhoitajana toimiva opettaja tunsi kaikki lainaajat, eikä ainakaan ääneen ihmetellyt, kun reppuun kerättiin myös Kolmea muskettisoturia ja muita isompien kirjoja.

Neljännelle luokalle muutimme Pieksämäelle vajaan sadan metrin päähän silloisen paloaseman takapihalla toimivasta kirjastosta. Mikä mykistävä kirjojen määrä! Jos olin jo tähän mennessä ollut lukutoukka, niin nyt minusta kuoriutui lukuperhonen.

Tästä kirjastosta löytyivät ne ensimmäiset maailmanlopun sävärit antaneet teokset; J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa, Philip Rothin Portnoyn tauti ja Kurt Vonnegutin Teurastamo 5.

Pienenvälivaiheen jälkeen päästiinkin Poleeniin ja hiljalleen tietokoneaikaan. Nyt on muutaman vuoden ollut mahdollista siirtää oma lainaushistoria vaikkapa vuoden ajalta Exceliin. Kolmen viimeisen vuoden keskiarvoni on vähän yli sata kirjaa vuodessa, pyöristettynä kaksi viikossa. Taaksepäin mietittynä tuollainen tahti minulla on lainauksissa ollut lähes 60 vuotta.

Heti ensimmäisen listauksen tehtyäni alkoi suunnattomasti harmittaa, kun en ole tällaista listaa pitänyt koko lukuhistorian ajalta. Tämän katson olevan katastrofaalisen suuren virheen. Miksi tähän ei heti ensimmäiseltä luokalta alkaen ohjeistettu? Väittäisin muistavani, jos tätä olisi jankutettu yhtä paljon kuin Jaakobin poikien nimiä.

Useammallelukemista harrastavalle alkaa pikku hiljaa kertyä myös omia kirjoja. Noin viidenkymmenen vuoden keräilyn jälkeen minulla on hyllyssäni yli tuhat kirjaa, joista viidesosa on elämäkertoja ja loput romaaneja. Kivestä Tervoon, Dostojevskista Grishamiin, Canthista Oksaseen ja kaikkea siltä väliltä. Ulkomaisia naiskirjailijoita näyttää olevan vain muutamia.

Hyllyssäni ei missään mielessä ole lukemattomia kirjoja, itse asiassa ei yhtään kirjaa, jota en ole lukenut vähintään kahdesti. Paljon on teoksia, jotka olen lukenut ainakin viisi kertaa ja monet kymmeniä, esimerkkinä Tuntematon sotilas – Sotaromaani.

Pentti Saarikosken kääntämä Portnoyn tauti suomennettiin uudelleen 2004. En uskaltanut yli kymmeneen vuoteen lukea sitä, jos taika olisikin hävinnyt. Ei ollut. Kuten vanha suomenruotsalainen sananlasku toteaa: ”Lukeminen kannattaa aina, sanoi Donner, kun kirjalla pöytää pyyhki”.

Kirjoittaja on Jorma Kovalainen, jolle jokainen viikko on lukuviikko.