Ennen kaikki oli paremmin -?vai oliko?

Olen syntynyt sodan jälkeen vuonna 1946 iäkkäiden vanhempieni ainoaksi lapseksi. Minulla oli äitini puolelta yksi veli, minua 20 vuotta vanhempi, nyt jo edesmennyt.

Lapsuuskotini sijaitsi Nurmeksen maalaiskunnassa mäellä, metsän keskellä. Isovanhempani olivat ostaneet metsätontin ja rakentaneet talkootyönä mökin, jossa ei ollut muita huoneita kuin pohjoispuolella yksi kylmä kesähuone ja ruokakomero.

Meitä asui kolme sukupolvea samassa taloudessa; mummoni, äitini ja minä sekä isäni, kaikki samassa tuvassa, joka toimi makuuhuoneena, keittiönä ja olohuoneena. Joskus talvella tuli sukulaisia käymään kauempaa. Heille petattiin vuode lattialle. Kesävieraat yöpyivät aitassa.

Meillä oli yksi lehmä, joskus kaksikin, muutamia kanoja ja varhaislapsuudessani lampaita. Kun lehmällä oli kiima-aika, se käytettiin taluttamalla kolmen kilometrin päässä sonnin luona. Aikanaan syntyi vasikka, joka otettiin tupaan ensimmäiseksi viikoksi lämpimään. Äitini kirnusi maidosta voita, jota hän möi kauppaan ja sai siitä kotivoin korvausta, jota siihen aikaan maksettiin. Maalaiskaupoissa ei ollut leipää myytävänä (vai oliko niin, että äidillä ei ollut rahaa ostaa sitä). Äiti osti jauhoja kaupasta ja kantoi repussaan painavan jauhopussin ja muut ruokatavarat, kesällä kävellen ja talvella hiihtäen. Kauppaan oli meiltä kolme kilometriä, eikä ollut hevosta. Sellainen lainattiin naapurista, kun talvella käytiin hakemassa kesällä kaadettuja ja pinottuja puunrankoja polttopuiksi metsästä. Kotona ne sahattiin uuni- ja hellapuiksi ja kirveellä halkaistiin sopivan kokoisiksi.

Meillä ei ollut sähköjä, ei puhelinta, eikä radiota. Olin jo yläluokilla, kun hankittiin paristoilla toimiva transistoriradio, sähköjä ei ollut koskaan.

Koska oli kannettava vesi, sitä piti käyttää tarkasti. Astiat pestiin ilman pesuaineita, että veden saattoi viedä navettaan eläinten juotavaksi. Kun kaivo kuivui, talvella sulatettiin vesi lumesta, kesällä haettiin mäen alta suon silmästä. Vesi oli ruskeaa.

Sinä talvena, jolloin olin 9-vuotias, isäni makasi kuoleman sairaana sängyssä ja heitti hyvästejä äidille ja minulle. Setäni, joka asui Lieksassa, oli saanut päähänsä lähteä katsomaan veljeään Nurmeksessa. Hän hommasi isäni sairaalaan ja saatuaan hoitoa ja lääkkeitä, isäni eli vielä 20 vuoden ajan. Hänelle järjestyi myös sairauseläke, joka oli erittäin tarpeellinen, kun tulot olivat miltei olemattomat.

Sairaalassa isäni oli katsonut ikkunasta ulos ja sattunut näkemään, kun ruumisarkkua oli lastattu autoon. Hänelle oli herahtanut kyyneleet silmiin ajatellessaan, että tuossa hänkin olisi voinut olla, jos veli ei olisi tullut auttamaan. Hoitaja oli nähnyt isäni kyynelehtivän ja hänet oli passitettu mielisairaalaan. Parin viikon kuluttua siellä oli todettu, että ei tämä mies tänne kuulu ja hän pääsi kotiin.

Tuvan nurkassa oli iso kiviuuni. Kun äitini lämmitti sitä, minä istuin takki päällä uunin pankolla. Tupa oli täynnä savua.

Setäni oli ammatiltaan muurari ja eräänä kesänä hän muurasi meille uuden tiiliuunin. Olin silloin 11-vuotias, ja täydessä työn touhussa purkamassa vanhaa uunia ja kantamassa päreitä isän kanssa katon kattamiseksi suoniityn ladolta. Taisi olla liian painava kuorma, kun tulin kipeäksi enkä kestänyt valoa, vaan makasin saunan lattialla pimeässä kauniina kesäpäivänä.

Voi sitä työmäärää, mikä äidilläni oli: Pari vuotta hän hoiti halvaantunutta äitiään tämän kuolemaan asti. Samanaikaisesti hänellä oli työkyvytön mies ja alaikäinen lapsi sekä navetta- ja kotityöt.

Äiti leipoi leivät ja pullat, pesi pyykit käsin ja tarvittaessa meni auttamaan naapurin emäntää pyykin pesussa saadakseen muutaman lisämarkan elintarvikkeisiin. Nuoruudessaan äitini oli maalaistalossa kotiapulaisena. Siihen aikaan ei ollut liiemmin vapaapäiviä. Mahtoiko olla muuta kuin yksi viikko keyrinä, eli pyhäinmiesten päivän aikaan.

Kun vertaa sodan jälkeistä aikaa tähän aikaan, niin on syytä olla kiitollinen. Me pääsemme paljon helpommalla kuin esivanhempamme aikanaan. Ja sota-aikana oli vieläkin rankempaa.