Nyt on aika herätä ja kuunnella hätähuuto!

Huolestuneena, mutta en yllättyneenä on saanut lukea vanhustenhoidon laiminlyönneistä. Olen aina puhunut sen puolesta, että lakiin on saatava minimimitoitus. Se on pakollista, koska kun mitoitus on vain suosituksena, sitä voi rikkoa ilman sen suurempaa sanktioita.

Asia on uudelleen tapetilla, kun rikkomuksia on tullut esiin. Käytetään nollasopimuksella työntekijöitä, jotka ovat vain minimiajan töissä. Henkilökunta on minimissään ja joka puolella hoitohenkilökunta hoitaa kaiken osastolla. Työ on moninaista.

Työnantajan tehtävä on huolehtia työntekijän hyvinvoinnista ja työssäjaksamisesta.

Työ on muutenkin fyysisesti, että psyykkisesti raskasta sekalaisine työvuoroineen. Aamusta iltavuoroon suoraan on hyvin tavallista ja yöunet jäävät vähäisiksi. Yhä useammalle työvuorot eivät sovi, kun yövalvomisia on seassa. Onkin todettu tutkimuksissa, että hoitajan vuorot rasittavat elimistöä ja aiheuttavat ennenaikaisen kuoleman.

Kaiken suurimman stressin aiheuttaa se hoitajan huoli vanhuksista. Se riittämättömyyden tunne seuraa kotiin ja uniin. Vuoron alussa miettii, miten minä selviän tästä. Jatkuva eettinen pohtiminen ja paha mieli, jos ei ehdi tehdä ja auttaa kaikkia.

Tässä kohtaa en kuuntele, että ammatinvalintakysymys. Jonkun on hoidettava sinun äitisi ja isäsi.

Me hoitajat teemme työtämme suurella sydämellä pienellä palkalla. Ja en yleistä. On olemassa hyviä paikkoja. Olen ollut itse töissä useassa paikassa. Paikoissa, jonne menisin takaisin mielelläni töihin. Paikkoja, johon en menisi ikinä enää töihin. Juuri syistä, joita saan lehdistä lukea. Onneksi olen nyt löytänyt paikan, jossa hoitajaa arvostetaan ja saa tehdä työnsä hyvin. Julkiselta puolelta.

Me toivomme, että saisimme tehdä työmme hyvin. Riittävillä resursseilla. Niin, että saisimme tehdä oikeasti työtämme.

Me haluamme antaa viriketoimintaa, viedä vanhuksia ulos. Laulattaa. Lukea lehtiä. Olla aidosti läsnä.

Valitettavasti tuodut epäkohdat ovat totta. Hyvinkin totta. Niistä valitetaan.

Yksiköissä alkaa vaan kohu ja syyllistäminen kuka se oli. Sanan lojaliteetti työnantajaa kohtaan kuulee usein. Jokaiselle tulee paha mieli, vaikka olisi hyvää tarkoitettu, että vanhukset saavat parempaa hoitoa.

Myöskin tunne siitä, että ei kuunnella, ei auta yhtään. Jotkut valittavat silti, ja joutuvat silmätikuksi. Jotkut nöyrtyvät ja valittavat. Jotkut vain nöyrtyvät. Osa uskaltaa lähteä. Osa työnantajista/esimiehistä arvostaa kehittävää työotetta, osa haluaa sellaisen työntekijän pois silmistään, että voi jatkaa valitsemallaan tiellä.

Me toivomme, että kerrankin hoitajia kuunneltaisiin, eikä kysyttäisi mistä rahat. Rahaa löytyy muidenkin auttamiseen. Miksei omien vanhuksiemme auttamiseen. Sinun ja minun äitini, isäni, pappani tai mummoni auttamiseen. Joka on rakentanut yhteiskuntaamme omalla panoksellaan ja maksanut veronsa Suomeen.

Nyt kannattaa miettiä tätä yksityistämisbuumia ja mihin se johtaa.

Mihin olemme valmiit myymään omat kuntalaisemme ja mikä on hinta?