Entisajan savottataidot kiinnostavat kolmekymppisiä naisia

Ei haittaa, vaikka jalat hieman tärisevät ja hikikin on, sillä Sanna Puharinen on juuri onnistuneesti vetänyt hevospelillä elämänsä ensimmäiset mäntytukit.

– Ensimmäisen kierroksen menin ihan napa edellä, kuvailee hän yhteistyötään Ulla-tamman kanssa.

Puharinen on tullut yhdessä työkaverinsa Lis-Mari Martikaisen kanssa Riistavedeltä Rautalammin Puroniemen leirikeskukseen opettelemaan entisajan savottaitoja.

– Äsken vedin tuolla rinteessä tukkia ylös. Kyllä siinä sai juosta, että pysyi hevosen perässä. Hevonen meni välillä polvilleenkin jäisessä rinteessä, mutta niin vaan tuli tukki ylös, kertaa Martikainen uutta kokemusta.

Molemmat rouvat ovat kiinnostuneet hevostyöstä ja vanhoista perinteistä

– Haluan hyödyntää maaseudun voimaa ja tätä ideologiaa. Itselläni on suomenhevostamma. Haluan opetella peltotöitä, ajaa rankoja ja tehdä pihatöitä hevosen kanssa, sanoo Puharinen.

Hevosen vetämään juontolaitteeseen sai laitettua viisikin tukkia kerralla, mutta Puharinen sanoo yhden riittävän hänelle.

– Pitää ensin oppia, miten hevonen toimii ja kääntyy juontolaite ja tukki perässä. Yhteistyö hevosen kanssa on tässä se juttu.

Viikonvaihdekurssin järjesti Suomenratsut ry:n työhevosharrastajat -kerho yhdessä Puroniemen ystävät ry:n kanssa. Kurssin 19 osallistujasta peräti 16 oli naisia.

– Tyypillinen hevostyökurssilainen on nykyään yli 30-vuotias nainen, jolla on oma hevonen.

Ratsastuksen lisäksi he haluavat oppia tekemään hevosen kanssa töitä, kertoo Leena Sihvo työhevosharrastajista.

Savottakurssiin motivoi vaikkapa kotitarvepuun teko tai reellä ajamisen hallitseminen.

– Yhä useampi haluaa tehdä metsän harvennusta maastoa säästäen. Siihen työhön hevonen on paras mahdollinen.

Kurssilla opeteltiin työvaljastusta, kuorman tekoa, tukinvetoa sekä välineiden huoltoa.

Opettajana oli haukivuorelainen Eino Leikas, joka oli Savon ja UPM:n viimeinen hevosmetsuri.

Savotoille tuli mittaa peräti 30 vuotta. Viimeiset olivat 1990-luvun alussa.

Leikasta ei harmita, että savottataidot kiinnostavat nykyään enemmän naisia kuin miehiä.

– Tuovat he muutamia miehiäkin mukaan, nauraa Leikas.

Leikas ajoi aikoinaan mieluiten puuta itse tehdyiltä hakkuilta. Kun itse kaatoi puut, sai ne mieluisaan ajoasentoon.

– Kun raskaan moottorisahan kanssa heilui metsässä, ei tarvinnut rukkasiin lapasia lämmikkeeksi. Parhaimmillaan ajettiin veljen kanssa yli tuhat kiintoa. Mukana piti olla kunnon eväät, että jaksoi sellaista. Sianlihaa ja kananmunia.

Leikaksen mieleen on jäänyt omista hevosista etenkin Hilari, jonka kanssa hän teki savottaa 17 vuotta.

– Hevoseen pitää olla välit kunnossa, niin työt kyllä hoituvat.

Kun savotat loppuivat, alkoi Leikas käydä opettamassa metsätyö- ja peltotyökursseilla. Hän on tunnettu myös hevosten vetokilpailuista.

Ortodoksien leirikeskuksena tunnetussa Puroniemessä teetätettiin ammattilaisella maiseman hoitosuunnitelma näkymien avaamiseksi.

Koneellisesta urakasta luovuttiin, jotta herkkä kangasmaasto kärsisi toimenpiteistä mahdollisimman vähän. Puroniemen ystävät ry:n puheenjohtaja Mirja Mäkinen on ratkaisusta onnellinen.

– Urakkaa suunniteltaessa meille selvisi, että tämä Korpijärven itäranta on kivikautinen asuinpaikka. Museovirastolta tuli asiaan vahvistus. Huikeaa, että samalla paikalla on ollut leiritoimintaa jo 5 000 vuotta sitten, iloitsee Mäkinen.

Hevosvetoinen metsätyökurssi mahdollisti myös sen, että oli helpompi valikoida, mitkä vanhoista puista jätetään kaatamatta.

– Nyt näkymät avautuvat hienosti järvelle, tsasounalle ja kellotornille, kiittelee Mäkinen savottalaisia.