Junkkarisen syntymäpäivähaastattelu Savon Sanomissa 21.4.2004

Elämä ei ole aina tarjonnut ruusuja hopeamaljassa Erkki Junkkarisellekaan, joka huomenna torstaina täyttää 75 vuotta. Jumalten keinu on nostanut hänet joskus korkeammalle kuin yhdenkään suomalaisen iskelmälaulajan, mutta se on palauttanut hänet myös takaisin pitkiksi toviksi maan hiljaisten joukkoon.

Mutta sitkeä sissi tämä pehmeällä tenoriäänellä laulava mestariviheltäjä on. Kun lasketaan hänen laulajan tiensä alkaneen 1940-luvulla, niin menossa on nyt jo seitsemäs vuosikymmen kansakunnan viihdyttäjänä. Hän on viimeinen mohikaani siitä iskelmätähtien ja -kuninkaitten joukosta, joka lauloi lemmestä ja tulevaisuuden unelmista sotien väsyttämille suomalaisille 1940- ja 50-lukujen vaihteessa.

Olavi Virta, Henry Theel, Tapio Rautavaara, Reino Helismaa, Esa Pakarinen, Jorma Ikävalko, Matti Louhivuori; kaikki he ovat olleet poissa jo pitkään. Annikki Tähti on Junkkarisen ikätovereista ainoa, joka vielä jaksaa ja haluaa nousta estradille ihmisten eteen. Hän täyttää 75 vuotta loppuvuodesta. Junkkarisen oma selitys ikivihreydelleen on tämä: - Minä olen tällainen vähistä tarpeista tehty pieni poika Savosta. Pieni ei kulu niin nopeasti kuin iso.

Hän sanoo kyllä eläneensä kaikki vuotensa vastoin kaikkia terveysopillisia ohjeita: tehnyt epäsäännöllistä työtä, valvonut myöhään, ajanut autolla pitkin öitä. Siitä huolimatta hänellä ei ole verenpainetta eikä kunnossa muutenkaan mitään vikaa. Hyvä kunto on hänen mielestään ensimmäinen ehto myös sille, että laulu luistaa.

- Kun kitara menee epävireeseen, se pitää virittää uudelleen. Sama koskee ihmisääntä. Sitä pitää hoitaa koko ajan. Kun käyt hierojalla, niin laulu lähtee sen jälkeen aivan eri tavalla.

Uusi elämä taas edessä

Junkkarinen on nauttinut valtion taiteilijaeläkettä vuodesta 1990 lähtien, vaikka itse hän ei tunne olevansa varsinaisesti taiteilija.

- Mä olen Eki vain, en mikään taiteilija Erkki Junkkarinen. En mä osaa piirtää kissaakaan.

Korkeassa 75 vuoden iässä hän on aloittamassa taas kerran uutta vaihetta elämässään, kun vuosikymmeninä kotina ollut talo Riihimäellä on juuri vaihtunut rivitalon pätkäksi Hämeenlinnassa.

- Siellä ei ole muuta vanhaa kuin mä, piano ja makuuhuoneen sänky, laulaja sanoo uudesta kodistaan, joka on kuin unelma .

Ensimmäinen koti oli pieni mökki Suonenjoen Iisveden sahataajamassa, jossa naapurissa kasvoi toinen suomalaisen viihteen nimimies sanoittaja ja säveltäjä Lauri Jauhiainen. Vanhemmat kävivät molemmat sahalla töissä ja pojalla oli hoitaja, jonka mukaan tämä oppi laulamaan kaksivuotiaana. Jo muutaman vuoden päästä hän säesti itseään mandoliinilla.

11-vuotiaana perhe muutti Lauritsalan teollisuusyhdyskuntaan Lappeenrannan kupeeseen. Isä kuoli ja pojan oli ryhdyttävä hankkimaan elantoa yhdessä äidin kanssa perheelle. Hän teki kaikkea, mitä työmiehelle oli tarjolla ja jokunen leipäpalanen tuli myös jo musiikin avulla.

- Kavereitten kanssa me mentiin juniin ja laulettiin ja soitettiin sotilaille.

Junkkarinen muistaa myös, miten hän sota-ajan juhlissa lauloi yksin Sotilaan viimeistä näkyä ja Pieniä kukkivia kumpuja. 14-vuotiaana hänellä oli sitten Lappeenrannassa jo oma orkesteri. Musiikkimakukin alkoi vakiintua.

- Kun Henry Theeliltä tuli uusia kappaleita, opettelin ne heti ulkoa.

Läpimurto kilpailuista

Valtakunnallisen läpimurtonsa Junkkarinen teki kahdessa iskelmälaulukilpailussa 40- ja 50-lukujen taitteessa. Ensimmäinen voitto tuli vuonna 1948 Helsingissä ravintola Canjonissa, jossa tuomarina oli Kipparikvartetista tuttu Eero Väre. Sen innoittamana 19-vuotias laulaja meni tapaamaan Fazerille Toivo Kärkeä, josko hän pääsisi laulamaan myös levylle. Harjoittele vielä pari vuotta , Kärki sanoi.

Junkkarinen kertoo, että hänen suurin haaveensa oli tuossa vaiheessa päästä laulamaan Kärjen yhtyeeseen. Unelma toteutui, kun hän voitti vuonna 1950 pidetyn Suomen ensimmäisen iskelmäkuningaskilpailun. Samana vuonna, toukokuun 5. päivänä, hän sai myös levyttää ensimmäisen kerran. Kaihoisa venäläinen valssi Yksinäinen harmonikka (Kylä vaipuu jo yöhyen valtaan, äänet taukoo, ei tuiketta näy..) upposi suoraan suomalaisten sieluun, ja Junkkarisesta tuli kolmas tähti Olavi Virran ja Henry Theelin jälkeen Toivo Kärjen talliin.

Uusia levyjä syntyi kuukauden välein ja väliajat kierrettiin keikalla ympäri suomea - milloin kävellen, milloin hevosella, milloin junalla . Seitsemän vuotta Junkkarinen kulki yhdessä toisen laulajasuuruuden Jorma Ikävalkon kanssa ja mukana oli usein myös näyttelijä Masa Niemi, Puupää-elokuvien Pätkä.

Mikado oli korkeakoulu

1950-luvun lopussa Junkkarinen katosi vuosikymmeneksi helsinkiläiseen ravintola Mikadoon, jonne sen omistaja mestaripainija Väinö Kokkinen palkkasi hänet vakiosolistiksi.

- Yksi päivä vapaata ja sunnuntaina kaksi esiintymistä. Vapaapäivänä kävin keikalla, Junkkarinen sanoo.

Mikadon vuosia hän pitää nyt jälkikäteen korkeakoulunaan , jotka koulivat hänestä iskelmän ammattilaisen. Kun uuden läpimurron aika tuli 1970-luvun puolivälissä, se oli menoa ja meininkiä.

- Kuusi kuukautta keikkaa yhteen putkeen joka päivä. Kolme kuukautta, etten käynyt kotona kertaakaan.

Ruusuja hopeamaljassa, Nuoruusmuistoja, Keinumorsian, Lappeenrantaan, Kappale kauneinta Suomea... Valssia, humppaa, tangoja... Erkki Junkkarisen 70-luvun lopun huikea menestys on ollut ainutlaatuinen jakso kevyessä musiikissa. Kahdeksan kultalevyä, yksi timantti, yksi platina vain muutamassa vuodessa - siihen ei ole yltänyt kukaan muu Suomessa eikä maailmassakaan.

- Kultalevyjä olisi itse asiassa kolme enemmän, Junkkarinen sanoo. - Nämä levyt pelastivat PSO:n, jolle siihen aikaan lauloin, konkurssilta.

Mistä tämä yhtäkkinen Junkkaris-hurma? Laulaja pitää yhtenä selityksenä, että oli oikeita lauluja oikeaan aikaan . Toinen on se, että siihen aikaan autoihin tulivat kasettisoittimet, ja kaikki halusivat kuulla Junkkaris-Ekia . Miksi juuri häntä eivätkä jotain muuta?

Kokemuksensa pohjalta Junkkarinen näkee, että tärkeintä on laulajan työssä tunne ja tulkinta - sen ohella, että pitää osata laulaa oikein. On kyettävä laulamaan niin, että laulun sanoma uppoaa suoraan kuulijan sieluun ja sydämeen. Tämän päivän suurista tähdistä monet ovat hyviä ja jopa suorastaan erinomaisia esiintyjiä, mutta laulaa he eivät osaa.

Suomalaisia pidetään tangokansana, mutta Erkki Junkkarisen neuvo nuoremmille iskelmälaulajille on kuitenkin tämä:

- Laulakaa valsseja, valssit ovat tanssien kuningas. Valsseistaan suuret laulajat muistetaan, vain aniharva iskelmäkuningas tai -kuningatar on tehnyt itsensä kuolemattomaksi tangolla.

Erkki Junkkarinen sanoo laulaneensa seitsemän vuosikymmenessä kaikkialla muualla mutta ei hautajaisissa. Ruusuja hopeamaljassa on se iskelmä, joka nosti hänet hetkeksi ylitse kaikkien muiden suuren kansan tuntojen tulkkien.

Nuoruusmuistoja, se on kuitenkin hänen oma lempikappaleensa. Säveltäjä, hanurin mestari Lasse Pihlajamaa pyysi aikanaan häntä laulamaan sen levylle yhdessä hänen Kyynelsilmin-valssinsa kanssa. Ei aina se ruusuja suo, ei aina se onnea tuo; kukapa vanhempi suomalainen ei tätä tietäisi...

Sinänsä Erkki Junkkarisella ei ole mitään sitä vastaan, että hän levyttäisi vielä jotain uuttakin. Hyviä kappaleita on sitä varten varastossa.

Merkkipäiväänsä hän ei aio juhlia sen ihmeemmin. Sen sijaan hän kyllä palaa mieluusti ensi elokuussa Iisvedelle, jossa järjestetään konsertti hänen ystävänsä Lauri Jauhiaisen muistolle. Kotiseutuni mun, sulle hiljainen laulu soi...

Muusikkotoverit muistelevat Junkkarista