Koillis-Savon seutukunnan muistoja nälkävuosilta

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa olevaan perinteen ja nykykulttuurin kokoelmaan on tallennettu runsaasti muistitietoa eri paikkakunnilta.

Savon Sanomat julkaisee SKS:n luvalla 1860-luvun nälkävuosia koskevia tekstejä, joista suurin osa on kirjattu 1930-luvulla. Tuolloin eli vielä paljon kertojia, joilla oli omakohtaisia muistoja tapahtumista.

Kertomukset on järjestetty seutukunnittain ja pitäjittäin. Jokaisen yksittäisen tekstin perässä on kertojan ja tallentajan nimi, tallennusvuosi sekä viittaus alkuperäiseen arkistolähteeseen.

Tekstit on kopioitu sellaisina kuin ne löytyvät arkiston paperista korteista. Siksi kielen kirjoitusasussa on vaihtelua ja murteen mukaisia merkintöjä.

 

Muuruvesi

Ennen vanahaan ennen minun syntymeän on ollutj kova halla vues. Urpona olj vielä aijan korkeiset hanget ja vielä hirsiä veittiin aitojen yli Iivanalassa. Ja silloin oli kova pakkanen.

Juhannuksen aattona lähti jeät järvistä ja paljo jälkeen päästiin kyntämään toukoja muahan. Touot nous laiholle, mutta jo Pietarin päivän aikaan olj tullu pakkanen ja pannut halla toukoin orraat joitakin harvoja kohtia oli vain vähän säästännä. Jälkeen Pietarin päivännii olj ollu kovia pakkasia, jotka veivät mitä ensimmäiseltä kerralta olj seästynä. Eloja olj silloin vuan Saramailla vanahoja varastoja Hämäläisillä ja Paalan niemessä sekä myös Lappolassa, joissa olj entistä elloo.

Sillo kuolj paljo väkkee näläkään. Lapolannii muural olj kuollu saatuaan oikeeta ruokoo, muurali olj Viiliäinen sukujaan.

Ruuaks käytettiin sillo pettäistä, mutta paljo tehtiin myöskin tähkistä ja olista ja koivun kuorta piettiin leipänä, mut sei jollu hyvvee. Ja näihin ruokain vuoks saerastu paljo väkkee ja paljo kuollii oloki velliä syöneiltä tulj verta mahasta, arvoohan semmosen silipun syötyvää reppii se.

(Kertojakaan ei muista, keltä hän kuuli, mahdollisesti äidiltään (Horttanaisia) samasta kylästä arvelee hän.)

Kertoja: Aaro Rissanen, maanvilj. s. 1874

Tallentaja: Rissanen Kalle V.

SKS:n arkisto KRK 114:115

 

Tuusniemi

Suuren nälkäajan, 67-68 kuvia: 1) Urpona hevosella jäitä kirkkoon. Keväällä, 1867 ajavat isä (taloll. Mikko Kinnunen, Salonkylä, Kinnulan talo) ja äiti vielä Urpopäivänä hevosella jäitä myöten kirkkoon (Tuusniemelle, Juovettä) ja sillä matkalla Pentissä olivat kuulleet ensi kerran käen kukkuvan.

Kertoja: Anna Marj Finska, o.s. Kinnunen, 77 v. (s. 1860), leski, Tuusniemen Salmenkylällä, mp. 1938

Tallentaja: Otto Räsänen, 1939

SKS:n arkisto 232

 

Suuren nälkäajan, 67-68 kuvia: 2) Lapioimalla lunta saatiin lehmät metsään. Oli jo kesäkuun 18 päivä ja kun eläimien ruuat rupesivat loppumaan, niin piti ne saada metsään, aholle. Mutta lunta oli vielä paikon niin paljon, että lehmät eivät sinne päässeet ilman muuta. Sentähden ajettiin hevosilla monta kertaa samaa jälkeä ja niin polettiin tietä ja lisäksi lapioitiin lunta vielä lapioilla.

Kertoja: Anna Marj Finska, o.s. Kinnunen, 77 v. (s. 1860), leski, Tuusniemen Salmenkylällä, mp. 1938

Tallentaja: Otto Räsänen, 1939

SKS:n arkisto 233

 

Suuren nälkäajan, 67-68 kuvia: 3) Hallayö. Äiti oli lapsaunossaan ja tuli (saunasta) aamusella meille sanomaan: ”Tulukeepas lapset kahtomaan. Nyt kuollaan näläkään. Se oli Mooseksen päivän seudussa. Huonoja vuosia oli ollut edelläkin, koskapa sinä kesänä olivat jo kolmannet ostosiemenet. Kasvut olivat sillä kertaa hyvät, mutta mitäpä se hyödytti, kun halla ne vei.

Kertoja: Anna Marj Finska, o.s. Kinnunen, 77 v. (s. 1860), leski, Tuusniemen Salmenkylällä, mp. 1938

Tallentaja: Otto Räsänen, 1939

SKS:n arkisto 234

 

Suuren nälkäajan, 67-68 kuvia: 4) Nimismies tarttuu lehmän sarveen, peloteltiin. Isä ja äiti olivat yhtä aikaa sairaana, siihen aikaan kun oli paljon sairautta. Tuli summanmaksu ja kun vanhempani eivät kyenneet lähtemään kirkolle, niin meni sinne mummo (isän äiti). Siellä Otramäen isäntä oli kehunut, että kyllä se nimismies tarttuu mummon lehmän sarveen, kun näet ei ollut summia maksaa, minkä lie vaan osan saanut suoritetuksi. (Otramäen isäntä on tietenkin ollut joitakin kunnan sillosia pomoja, maksujen kantajoita.) Mutta mummo oli ollut puolestaan lujana, sanoen puolestaan: ”Ei se tartu. Ennen se tarttuu teijjän lehmiin sarviin.” – Eikähän tuo tarttunutkaan nimismies meidän lehmiemme sarviin.

Kertoja: Anna Marj Finska, o.s. Kinnunen, 77 v. (s. 1860), leski, Tuusniemen Salmenkylällä, mp. 1938

Tallentaja: Otto Räsänen, 1939

SKS:n arkisto 235

 

Suuren nälkäajan, 67-68 kuvia: 5) Olkileivän turmiollisia seurauksia. 3-4 vuotiaat lapset, jotka sillon joutuivat syömään olkileipää, menettivät terveytensä siinä määrin, että niistä ei myöhemmin tehty sotamiestä. Olkileipää syöneellä oli tarpeen teko niin vaikeaa, että sitä tikistäissä ohimot repeilivät. Huoneiden ympärykset olivat verissä. Ulostaminen näet repi peräsuolen verille.

Kertoja: Anna Marj Finska, o.s. Kinnunen, 77 v. (s. 1860), leski, Tuusniemen Salmenkylällä, mp. 1938

Tallentaja: Otto Räsänen, 1939

SKS:n arkisto 236

 

Suuren nälkäajan, 67-68 kuvia: 6) Meilläkin (Kinnulassa) olista ja huonosta jauhosta tehtyä leipää. Petäjäinen olisi ollut parempaa ja terveellisempää kuin olkileipä, mutta meillä oli maa niin tarkkaan vierretty, että petäjiä ei ollut. Siksi täytyi tyytyä olkileipään. Ruispehkut survottiin ensin kotona (ruuhessa teräkkäällä hienoksi) ja sitten jauhatettiin Mustinlahden myllyssä. Venäjältä tuli jauhoja, mutta olivat hyvin huonoja, tulikiven homeessa olevia. Niitä pantiin sitkistykseksi olkileipään. Meillä oli suuri apu lehmistä. Ne lypsivät. Maidosta tehtiin lapsille velliä ja aikuisille soossia, jolla vajoteltiin olkileipää.

Kertoja: Anna Marj Finska, o.s. Kinnunen, 77 v. (s. 1860), leski, Tuusniemen Salmenkylällä, mp. 1938

Tallentaja: Otto Räsänen, 1939

SKS:n arkisto 237

 

Suuren nälkäajan, 67-68 kuvia: 7) Jäkäläleipää kokeiltiin huonoilla tuloksilla. Jäkälöitä kerättiin syksyllä. Niistä tehtiin leipää ja annettiin köyhille hoitoloissa. Mutta kohta kun sitä annettiin, nousi kova tuska ja kuolema oli seurauksena. Yleisiä hoitopaikkoja oli Pajusuaressa ja Juurikkamäessä Römölässä.

8) Rikkailla oli jyviä, mutta köyhillä ei ollut, millä ostaa.

Kertoja: Anna Marj Finska, o.s. Kinnunen, 77 v. (s. 1860), leski, Tuusniemen Salmenkylällä, mp. 1938

Tallentaja: Otto Räsänen, 1939

SKS:n arkisto 238

 

Nälkävuosien 67 ja 68 muistoja: Olin käymässä kotitalossani, Tuusniemen Juurikkamäen Koivumäellä ja tapasin siellä vasunteossa vanhan paikkakunnan miehen, Pekka Tirkkosen, joka puheen siirtyessä entisiin, kertoi muisteloitaan seuraavaan tapaan:

Olin pieni poika, 5-6-vuotias, kun olivat suuret nälkävuodet ja muistan vähän yhtä toista niiltä ajoilta. Juhannuspäivänä kirkkoon soudettaessa oli Juovedellä vielä vähän jäänhileitä. Veneessä oli mukana mm. Taavatti Laukkanen, maanv. Hautomäestä. Hän sanoi: ”Nyt ei tule sian purtavoo.” Niin kävikin. Kesä oli kylmä, etteivät viljat viljehtineet. Vain Tiinanpäivän aikaan oli lämmintä. Tiinanpäivän muistan siksi, että minulle syntyi silloin sisar, jolle syntymäpäivänsä mukaan annettiin nimeksi Tiina, tarkemmin sanoen, Lienas-Tiina. Ihmiset surkeilivat, kun aika kului, eivätkä viljat joutuneet. Syyskuun 4 päivää eli Mooseksen päivää vasten tuli halla ja vei kaikki. Rukiitkin olivat silloin vielä pehmeäjyväisiä. Vain jostain selänsaarista saatiin siemenviljaa, siksi, että itivät. Me silloin asuimme, olimme talona Juurikkamäen Ollilassa. Perettä oli 10 henkeä. Yksi lammas tapettiin talveksi ja yksi lehmä oli lypsämässä. Sen arvaa, ettei rasvassa ryvetty. Sellaisessakin talossa kuin Mäkelässä, joka oli Juurikkamäen suurin, oli vain 2 lehmää. Taloissa oli usein pakkohuutokauppoja, joissa myytiin karjat. Pakkohuutokauppojen pelossa koetettiin karjoja piilotella toisiin taloihinkin. Silloin hävisi monta Juurikkamäen taloa, kuten Saunaniemi, Remanen, molemmat Järvelät, Hautamäki, Heikkilästä toinen puoli, Lassin ja Heikin osa, Tirkkola, Mäkelä ja meidän paikka. Mäkelä joutui pankille, muut yksityisille. Tirkkolan osti Lamminmäki. Meillä oli 900 markan velka ja kun sitä ei pystytty maksamaan, piti talo myydä ja osti sen Juvalan Paavo, samasta kylästä. Kauppakirjat tehtiin juuri minun syntymäpäivänäni, kun täytin 9 vuotta.

Silloin piti rätnäillä miten toimeen tullaan. Käytiin elopalkalla työssä sellaisissa taloissa, joissa oli vanhaa viljaa tai ostettiin rahalla, mikäli rahaa saatiin. Mutta rahasta oli puute ja vilja oli kallista, 1 mk. 50 p. kappa. Leipää tehtiin siten, että viljaa pantiin juureksi ja siihen lisättiin olkijauhoja. Muista, että kerrankin tällä tavalla leipää tehden 1 ruiskapasta tuli 10 leipää. Äiti sanoi, että siinä oli Herran siunaus. Arvatenkin tällaisessa leivässä maku oli muuttunut, kun viljaa oli vähä ja survetta paljo.

Olkileipää syöneeltä ei tarvis yksinään syntynyt, vaan tarvittiin toveri auttamaan nurkan takana käydessä. Sittenkin se lähti veren kanssa.

Lassilan maalla, Sika-ahon mökissä, mikä nyt on hävitetty, oli mökkiläissä räätäli Juoseppi Koistinen. Hän oli suuren perheen elättäjä, 5 lapsen isä. Että vähä vilja riittäisi, jauhatti hän jyvät siivoamatta, siis ruumenineen. Siitä tuli leipä huonoa, enkä sitä kuullut muualla näin tehdynkään. Tultuaan meillä käymään, kertoi tämä räätäli, että itkupa pääsi taas meidän lapsilta nurkan takana. Apua piti huutaa.

Talvella ei saatu petäjäistä puusta, eikä kesällä, jolloin sitä olisi saatu arvattu ottaa. Vasta seuraavana kesänä, siis v. 68 sitä otettiin. Siitä sitten meilläkin laitettiin petäjäisleipää. Se oli väriltään kauniinruskeaa kuin ryynirieska.

Kala oli parasta särvintä. Meillä oli nuotta, jolla saatiin muikkuja hyvästi. Niistä keitettiin ja syötiin silakkana. Kesällä pidettiin verkkoja. Meidän kanssa samassa perheessä asui ukki ja mummo. Minä kulin ukin kanssa kalassa. Kotoa ei ollut panna leipää evääksi, vain tyhjä piimälasku, johon saatiin rantataloista piimää. Kun saatiin kaloja verkoista, niin tehtiin niistä siellä rannalla ”pökkelöpaistia” ja piimän kanssa syötiin. Pökkelöpaisti tehtiin siten, että tikkurassi työnnettiin siivoamattoman kalan läpi, suusta pitkin ruumista ja tulirompsussa käänneltiin, kunnes suomus paloi päältä. Sitten irroitettiin lihat. Ne tipahtivatkin helposti, selkärangan ja suolten jäädessä rassiin. Lihat pudotettiin tuohisessa olevaan suolaveteen ja sitten syötiin.

Kesällä 68 saatiin valtiolta siementä ja vuosi tuli hyvä.

Siihen aikaan asui Lassilassa Pekkarisia. Näillä oli poika Mikko, vähän vanhempi minua. Myöhemmin tämä asui Kumpusen rannalla ja siihen kuolikin. Olimme paljon Mikon kanssa yksissä. Muistan miten silloin nälkätalvena Mikko aina minulta kysyi, että olikos teillä nyt miten syötävää. Kun siihen vastasin, että eipä niistä syötävistä hyvin ollut, niin pisti tämä minulle leipäkakun ja sekös maistui hyvältä, paremmalta kuin vehnänen.

Myöhemmin, Ollilasta lähdettyä, poikasena ollessani asuin vanhempieni kanssa loisina Ala-Tirkkolassa, Lamminmäen maalla. Siinä oli loisina myös samalla kertaa työmies Jussi Varonen nykyään Pentissä asuvan Jussin ukki. Varosella oli 6 lasta ja oli perhe kurjimpia eläjöitä, mitä olen nähnyt. Mies ei pystynyt kuin halonhakkuuseen ja akka oli saamaton ja laiska. Yksi lehmä heillä oli. Mutta lehmä ei talvella lypsänyt. Mikäli jäädytettyä maitoa talveksi säilytettiin, joi eukko itse sen, eikä antanut lapsilleen. Näillä ei ollut kylliksi leipääkään, saatikka särvintä. Perunaa jo siihenkin aikaan kasvatettiin, mutta sitä ei ollut Jussilla paljoa, jotenka niitä ei piisannut kovin kauaksi. Perunaa yleensäkin kasvatettiin siihen aikaan vähemmän kuin nykyään. Leipätaikinan ollessa tekeillä, piti jo toiselta lainata, siksi kun lämpöset uunista joutuivat. Talvella piti Jussin, kuten monen muun työmiehen tehdä velkaa ”kesätyön päälle”. Palkaksi muistan Jussin saaneen 8 kappaa 10 sylen hakkuusta. Tavallisesti oli hakkuupalkka 1 kappa syleltä, mutta näin vikavuosina (huonona vuosina) maksettiin vähemmän.

Sen aikuisista työmiesten palkoista vielä mainitakseni, voi sanoa, että aidas sadan särennästä ja seiväs sadan teosta oli sama palkka kuin halkasylen hakkuusta eli siis 1 kappa jyviä. Jyvät maksettiin haha ohrina ja rukiina. Seipäät tehtiin yleensä näreistä ja aisattiin ne kolmelta puolelta sekä lisäksi teroitettiin. Aidaksetkin särettiin eli tehtiin, haloittiin näreistä, sillä niistä tulivat kestävimmät aidakset. Mutta jos kenen maalla ei ollut näreitä, niin teetti petäjistä. Myöhemmin niitä ruvettiin tekemään myös haavoista, varsinkin kuin havupuille rupesi hinta nousemaan. Talvella maksettiin työmiehille talon ruuassa palkkaa 3 kappaa viikossa, kevätpuoleen neljä kappaa ja kesällä kappa päivälle.

Tallentaja: Otto Räsänen, 1946

SKS:n arkisto 772

 

Nälkävuosilta 1867-1868 kertoo mv. Niilo Koponen: Olin jo siinä iässä, että muistan nuo ajat (synt. 1861). Silloin oli köyhiä varten pieni hoitopaikka joka kinkerikunnassa. Pajumäen kinkerin hoitopaikka oli meillä, Mattilassa ja isäni oli määrätty heidän huolehtijakseen. Meillä majaili köyhiä perheitä pari viikkoa ja laittoivat olkileipää. Olet he ensin survoivat teräraudalla hienoksi huuhmaressa, sitten uunissa kuivasivat ja sitten jauhoivat. Niistä tehty leipä oli kuoreltaan hyvin kaunista ja makeannäköistä. Minun mieleni teki sitä kovasti. Silloin isäni leikkasi kakun leipää ja vaihtoi sillä tuota olkileipää. Mutta kun minä panin sitä suuhuni, niin ei se maistunutkaan makealta. Minä pistin sen piiloon ja jätin syömättä.

Syksyllä kerättiin myös kangasjäkälää (nähtävästi poron jäkälää) ja yritettiin käyttää leivässä lisänä, mutta havaittiin myrkylliseksi ja luovuttiin pois. Survejauhot, niin olista kuin jäkälöistäkin tehdyt, pantiin taikinaan alustaissa, juuren ollessa oikeasta viljasta. Meillä ei pantu yhtään survetta leipään. Olipa vanhaa viljaa myydäkin. Isäni ei ottanut kuin 2 mk kapalta, mutta ei antanut monta kappaa yhdelle, että useammalle riitti.

Suuri, yhteinen hoitopaikka oli Pajusaaressa. 15.9.41.

Tallentaja: Otto Räsänen, 1946

SKS:n arkisto 773

 

Suuret nälkävuodet sanoi Heikki hyvin muistavansa ja kertoi syödyn talvella ohran olkea ja kesällä petäjäistä, suolaheinää ja kangasjäkälää. Olki oli jauhettu jyvien kanssa jauhinkivellä, samoin suolaheinä ja jäkälä, kun ne ensin oli kuivattu ja survottu. Petäjän kuori kiskottiin keväällä, kuivattiin uunissa ja tehtiin rieskaksi. Tällaista surveleipää syödessä tavattiin sanoa: ”Tämä nykyinen leipä on niin näkysää, että sitä syödessä pitää palalleen monasti velliä pistää.”

Näiden suurten nälkävuosien (1867-68) aikana sanoi Heikki asutun Paaretissa ja olleen heillä 2 lehmää. Viljaa sanoi Heikki olleen silloin saatavissa, vieläpä huokealla, nim. 2 mk:lla kapan. Mutta rahaa oli vähän, jotenka sitä ei pystytty ostamaan. 1/3 seurakuntalaisia sanoi Heikki kuulleensa kuolleen silloin nälkään Tuusniemellä, keväällä tiellekin kaatuen. ¬– Itsestään sanoi Heikki: ”Ennen söin minnäi pehkuva kunj hevonen, mut pitkäänpähän elättää”, tarkoittaen korkeaa ikäänsä.

Kertoja: Heikki Mustonen, ent. kellonsoittaja

Tallentaja: Otto Räsänen, 1946

SKS:n arkisto 865

 

Suuren hallavuoden muistoja

Suurena hallavuonna 1867 oli Tuusniemellä köyhäinhoitola Pajusaaressa. Siinä oli kaksi isoa tupaa täynnä kunnan ruokittavaksi joutunutta köyhää väkeä. Särvintä heille ei ollut antaa, ainoastaan jäkäläleipää. 2-3 hoidokkia siinä kuoli joka vuorokausi. Olkia yleisesti jauhatettiin ja heiniäkin kokeiltiin, mutta näistä tehty surveleipä oli hyvin huonoa ja epäterveellistä. Petäjäisleipä oli terveellisintä. Sitä yleisimmin on käytettykin nälkäaikoina. Petäjän kuori on otettava puusta jo Juhannuksen aikana, jolloin se on irti, mutta v. 1867 sitä ei arvattu ottaa, ainakaan tarpeeksi paljoa.

Kevät mainittuna vuonna oli tavattoman pitkä. Urpona olivat hanget korkeimmillaan. Kesäkuun 22-23 päivänä lähtivät jäät Juovedestä. Kesää ei ollut siis ollut tullakaan. Viljat tehtiin kesäkuussa ja heinäkuussa loput. Karjanruokia riitti, vaikkakin kevät oli näin pitkä, sillä edellinen vuosi oli ollut hyvä. Tämä nälkävuoden kesä, sitten kun se vihdoin viimein tuli, oli kyllä hyvää aikanaan, mutta se jäi kovin lyhyeksi, sillä halla vieraili jo syyskuun 4 päivää vasten yöllä. Jo illalla huomasi, että halla tulee. Tuuli puhalsi luoteelta kylmästi, siksi illalla ja yöllä monet kiirehtivät joutuneimpia viljoja leikkaamaan. Niistä saatiinkin siementä. Jyvät olivat ohuvia ja kevyviä. Ohrakappa painoin vain 3 naulaa. Mutta ne kuitenkin itivät ja kun seuraava kesä oli hyvin suotuisa, saatiin niistä erittäin runsas sato. Rikkailla oli kyllä viljaa tänä nälkätalvenakin ja myytäväksi astikin, mutta köyhillä ei ollut rahaa ostaa. Vilja oli tietenkin kallista, maksaen syksyllä markan kappa ja keväällä 2 mk kappa. Ja sellaisessakin talossa kuin Kiukooniemessä syötiin surveleipää (1868) Matinpäivästä uutiseen asti. Sitten tämän jälkeen, kun rautateitä ja kanavia rupesi valmistumaan ja viljan saanti ulkomailta kävi siten helpommaksi, ei petäjäistä liene tarvittu syödä kuin kapina-aikana, v. 1918.

Tallentaja: Otto Räsänen, 1935

SKS:n arkisto KRK 119:1609

Suurten nälkävuosien karut muistot Savosta