Kun umpihankihiihto houkuttaa: Tule apuun, Hakolan Esko!

Vain sinä ja metsä ja hiljaisuus. Rauha, jonne ei yllä kiire ja stressi. Oman tahtiisi tamppaat lunta, teet omat reittisi, hengität raikkautta. On vain tämä hetki, jossa tiivistyy todeksi suomalaisuuden ydin, sisu, perinteet ja puhtaus.

Niin se voisi mennä, ellei se menisi jotakuinkin näin:

Jos olet todella saanut aikaiseksi mennä umpihankihiihtämään, se on se 20 sekuntia niin kolmen metrin kalikoista toinen on jo tarttunut kiinni johonkin karahkaan ja pyllerrät maassa niska lumessa. Tästä on mielenrauha kaukana.

Tule apuun, Hakolan Esko!

Sonkajärveläinen Esko Hakola on oikea mies näyttämään, miten syntyy täydellinen umpihankihiihtokokemus.

Hakola, 74, on takavuosien mestarihiihtäjä. Takataskussa on muun muassa suomenmestaruus miesten viestistä vuodelta 1966. Hän on sitä maaseudulla kasvanutta ikäpolvea, joka syntyi suksille. Hän on myös erään Ilkka Herolan ukki, joten sikälikin latu-uskottavuus on kohdillaan.

On Hakolalla toki modernitkin konelatukapulat, mutta eräsukset ovat nykyään mieluisammat.

– Olen jo vanaha ukko, eikä minusta ole enää jyrkkiä kilpalatuja menemään, kun vauhti nousee viiteen–kuuteenkymppiin. Tasapainon harjoittamisessa umpihankihiihto on hyvä.

Esko Hakola sanoo suoraan, että umpihankihiihdosta on turha hakea vauhdin hurmaa, vaikka parhaimmillaan liukukin onnistuu.

– Täytyy hyväksyä, että umpihankihiihto on rumuamista. Pinna pitää olla hyvä, että jaksaa umpihangessa. Ne ovat erilaisia kilometrejä kuin ladulla.

Ykkösasia on kunnon välineet. Hakolalla eräsuksia on kolmet erilaisiin olosuhteisiin. Lyhyimmät ovat parimetriset, pisimmät 2,80.

– Suksen kärki pitää olla vetreä ja kaartua tarpeeksi ylöspäin. Täytyy pyrkiä hiihtämään niin, että kärki ei sukella risujen alle.

Kun alusta on kova, voi liukuakin yrittää, mutta varsinkin pehmeällä lumella on otettava käyttöön eläimellistä tekniikkaa.

– Sitten mennään kuin kissa jalkoja nostelemalla. Pito täytyy olla umpihangessa hyvä. Se on suksellakävelemislaji suurimmaksi osaksi.

Kenkien täytyy olla tietysti pitkävartiset ja sellaiset, joiden kannan takana on ura, johon siteen lenkki pureutuu.

– Ja vaatetta mieluummin liikaa kuin liian vähän. Kun lunta tippuu niskaan, kylmä iskee.

Hakola itse käyttää yleensä sarkapukua, mutta kokemattomille hän suosittelee päällimmäiseksi kerrokseksi vaatetta, jossa on liukas kangas.

– Tuulipukukangas on hyvä, se ei kerää lunta.

Entäs sitten kaveripolitiikka? Onko umpihankihiihto täydellinen seuralla vai ilman?

– Jos sopiva kaveri löytyy, eikun mukaan vain. Mutta jos kaveria jää odottelemaan, niin voi jäädä lähtemättä. Parempi on, jos voi vain lähteä omasta mielijohteesta.

Tänä talvena mielijohde on ottanut vallan Esko Hakolasta tähän mennessä 25 kertaa ja homma sujuu jo vanhaan malliin. Mutta talven ensimmäisillä kerroilla ei mestarillakaan mene heti putkeen.

– On se ensimmäiset kaksi viikkoa semmoista tökkimistä. Sitten hiihtolihakset alkavat hiljalleen toimia.

Esko Hakola odottaa jo kevään kelejä. Kauneinta on, kun aurinko nousee ja alla on kestävä hanki.

– Silloin kannattaa olla jo aamuneljältä liikenteessä. Parasta on, kun saa raitista ilmaa ja voi samalla katsoa luontoa. Kun keho vielä tekee töitä, mikä sen parempaa.

Mikä tässä rumuamisessa sitten niin kiehtoo, kun tarjolla olisi helpompaakin maastoa ja konelatua hiihtäjän hiihdellä?

Esko Hakola vastaa Aaro Hellaakoskea mukaillen:

– Hiihtäjä on ladun vanki, vapauden tuo vain umpihanki.