Patruunalta lähti rahat ja henki

Juankosken ruukin ongelmista yli 200 vuoden takaa löytyy yhtymäkohtia nykypäivään.

Filosofian lisensiaatti Juha Forsberg on juankoskelainen historiantutkija, jonka väitöskirja ”Ruukinpatruuna vastaan kaskitalonpojat. Juantehtaan kolmet käräjät 1776, 1789, 1808 ja salamurha 1810” kertoo, miten epätoivoista oli teollisen toimintakulttuurin juurruttaminen Savon takamaille.

Oikeudet ruukin perustamiseen Juankoskelle myönnettiin vuonna 1746. Ruukinpatruunat saivat myös vero- eli perintöoikeudet kuuteen Kuopion pitäjän kruununtilaan. Valtiovalta tuki tällä tavoin pienen ja syrjäisen sisämaan rautaruukin toimintaa.

Kyseessä oli siis oman aikansa yritystuki, mutta verojen perimisyritykset hiilenä nostattivat talonpojat ja torpparit vastarintaan. Ruukin ja alustalaistilojen rahvaan välille syntyi eturiita maan omistuksesta ja metsän käytöstä.

Leimallista rautaruukin alkuvuosille olivat toistuvat konkurssit, omistusjärjestelyt ja pitkät tauot tuotannossa. Tuotanto takerteli monina vuosina niin pahasti, että myönnetystä kiintiöstä täyttyi alle kymmenesosa.

Esimerkiksi vuonna 1778 vuorihallinnon ylimasuunimestari B. B. Qvist kirjoitti Juankosken tilanteesta:

”Fredriksdalin ruukilta Kuopion pitäjästä ja Savon läänistä ei ole saapunut tietoja, onko siellä järjestetty puhallusta tänä vuonna, mitä minulla on täysi syy epäillä, koska ruukin omistaja ei ole voinut rahanpuutteen takia huolehtia tarpeellisista parannuksista. Kenties hän on samalla tavalla pulassa hiilen ja malmin hankkimisen osalta.”

Forsbergin esille nostamat kolme ruukinpatruunaa – everstiluutnantti Georg Fredrik Tigerstedt (1729–1790), kapteeni Stephan Bennet (1751–1810) ja johtaja Fredrik Jonathan Ekholm (1770–1810) – olivat kovia yrittäjiä ja samalla myös epäonnistujia.

– Tuntuu siltä kuin näissä ankeissa ja yrittäjävihamielisissä oloissa pärjääminen suorastaan vaati tietynlaisen omistajatyypin muotoutumista. Menestyminen edellytti rautaista rautapatruunatyyppiä, jota nykykielellä voitaisiin kuvata vaikkapa management by perkele! –tyyliksi, Forsberg arvioi.

Kysynnän heikkous, tekniset haasteet, pääoman ja osaavan työvoiman puute, sekavat rahaolot, syrjäinen sijainti ja liikennevaikeudet olivat kaikki varhaisteollisen ajan yrittäjiä vastaan. Rautatyöläisten värvääminen Taalainmaalta ja muualta Ruotsista toi paikkakunnalle myös väkivaltaisia yhteenottoja.

Rautaruukki törmäsi heti alkuvuosinaan pulaan hiilestä, jota patruunat olettivat saavansa ruukin verotiloillta Vuotjärveltä ja Nilsiästä. Toimitussopimuksiin haettiin lopulta puumerkkejä väkivaltaisen painostuksen ja raippapaalun avulla.

Kaskenpolttoon kasvaneille talonpojille velvoite hiilenpoltosta ei sopinut, vaikka toimitusten laiminlyönteihin sisältyi riski häädöstä. Maksamalla talonpoikien kruununverot ruukinpatruuna pyrki ottamaan heidät omaan talutusliekaansa.

Ruukki ei onnistunut sopimaan hiilentoimituksista laajamittaisesti edes vapailta markkinoilta. Erityisen voimakasta ruukin vastustus oli Kaavin suunnalla, jossa tehtaan pelättiin johtavan lopulta kaskeamiskieltoon ja hiilenpolttopakkoon.

– Ruukin tarjoama hiili- ja rautaunioni ei heitä vakuuttanut. Kaavin ja Kuopion talonpoikien valtuuttamat valtiopäivämiehet anoivat tehtaan lakkauttamista tarpeettomana, Forsberg kertoo.

Juankosken ruukin omistajat haastoivatkin alustalaisensa talolliset ja torpparit käräjille luvattomasta kaskeamisesta, toimitussopimusten täyttämättä jättämisestä ja huonosta taloudenpidosta.

Käräjiä käytiin Juankoskella vuosina 1776, 1789 ja 1808, mutta päätökset verotilallisten kanssa tehdyistä pakkosopimuksista ja häädöistä kaksien ensimmäisten käräjien osalta kumottiin lopulta ylemmissä oikeusasteissa.

Ristiriidat paikallisten talonpoikien kanssa kärjistyivät vuosikymmeniä jatkuneilla käräjillä ja johtivat lopulta patruuna Ekholmin salamurhaan lokakuussa 1810.

– Osapuolet kilpailivat samasta metsäresurssista. Ruukki tarvitsi hiiltä raudantuotantoa varten, talonpojat taas saivat elantonsa kaskesta. Ruukintilallisten pettymyksen ja vihan tunteet kasaantuivat sukupolvien mittaan ja purkautuivat aggressioina, Forsberg selittää ”veri-, hiki- ja kyynelvelkaa”, joka vaati hyvitykseksi ruukinpatruunan henkeä.

– Patruunan murha oli kylä- ja sukuyhteisön kollektiivinen kosto. Solidaarisuus sitoi vaikenevat talonpojat vahvaksi sisäpiiriksi, joka ei osallisuudestaan oikeussalissa mitään hiiskunut.

FL Juha Forsbergin Suomen historian alan väitöskirja ”Ruukinpatruuna vastaan kaskitalonpojat – Juantehtaan kolmet käräjät 1776, 1789, 1808 ja salamurha 1810” tarkastetaan 13.9. Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.