Kantalehmät Ilta-Löytö ja Noketti

Olen syntynyt 1925. Isäni kuoli, kun olin vajaan 5 vuotta. Mummo kuoli paria kuukautta aikaisemmin. Kuolema tietää aina pesänselvitystä. Setä sai toisen puolen taloa ja meidän perhe toisen puolen.

Meille tuli neljä lehmää: Tokka, Tiistikki, Sievikki ja Löytö. Myöhemmin äiti osti vielä Verkunan. Löytö sai nimensä siitä, kun äiti oli mennyt käymään vielä tarkastuksella navetassa, niin sieltä löytyikin emon vierestä seistä harottamassa pikkuvasikka, joka sai nimen Ilta-Löytö, mutta nimestä käytettiin vain loppuosaa.

Löydöstä tuli suorastaan kantalehmä. Sen vasikoita oli lehmänä meillä myöhemmin Vilikuna, Heluna ja Valikki, ja vielä näiden ”lastenlapsia” Varpu ja Apu. Vilikuna oli vasikkana arka, mutta aikuisena sai laitumelle kaulaansa komeaäänisen vaskikellon. Heluna oli vihainen lapsille. Sitä piti varoa, mutta sillä oli ”perintönä” pienempi vaskikello. Valikki oli itse lempeys, aivan kuin emonsa Löytö.

Löytö sai elää vanhaksi; poiki 18 kertaa, ja sitten se teurastettiin kotona. En kärsinyt mennä katsomaan, kun naapurin mies ampui pistoolilla, vaikka pitikin mennä sitten verta hämmentämään ja suolia kierrättelemään suopasuoliksi. Huh! Yleensä kaikki eläimet teurastettiin kotona. Myöhemmässä vaiheessa Lihakunnan auto nouti teuraat elävänä.

Toinen lehmäsuku oli meillä Noketin suku. Noketilla oli musta kaula tai toinen puoli kaulasta. Siitä nimi. Noketti oli erittäin rakassorttinen ja niin kiltti. Se työnsi aina päänsä kainaloon ja ihan kuin odotti hyväilyjä. Kun tarhalle mentiin lypsämään, niin Noketti kiersi aina eteen, että ”aloitapa minusta”. Noketin vasikoita olivat Nyyrikki ja Nami.

Löydön suvulla oli vaaleamman ruskeat kyljet ja Noketin suvulla tummemmat.

Sonni kasvatettiin aina Löydön suvusta. Oltiin ”omavaraisia”, ja naapurit käyttivät lehmiään meillä. Sitten muutamia vuosia ennen talvisotaa ostettiin sukulaispaikasta valiokarjasta sonnivasikka, joka sai nimen ”Solttu”. Se oli hyvä joka suhteessa, kun ei ollut ”omaa sukua”. Sen entinen isäntä kävi katsomassa monesti ja kehotti, että viekää näyttelyyn tuo poika. Mutta ei! Ja sotakin esti monet muutkin touhut.

Hyvinä ominaisuuksina pidettiin, että lehmä oli luonteeltaan rauhallinen ja ”pitkämaitoinen”. Se tarkoittaa sitä, että se tuotti tasaisesti maitoa, vaikka nykyisiin tuloksiin ei päästy. Mutta ei ne olleet laitumetkaan pellossa, vaan karja kulki ”metsämarssilla”. Heiniä ja viljaa piti luovuttaa armeijalle; siinä sitä olikin miettimistä. Kaikki luonnonniittypukkelot niitettiin ja kuivattiin haasialle tai levällään. Maito, voi, juusto ja liha kypsyi uunissa saviruukussa, ja se totta vie maistui.

Vuodat myytiin nahkurille tai vietiin parkittavaksi. Se oli onni: kun kaupasta ei saanut kenkiä, niin suutari tuli ja teki. Paksummat nahkat käytettiin ääriin ja pohjiksikin.

Kun siirtolaisia tuli, mukana tulivat myös lehmät. Sitä minä olen monesti miettinyt, että mitenkä sitä selvittiin. Ensin oli oma perhe, 6 henkeä, ja kerralla tuli 13 siirtolaista ja lehmät Nuppu ja Soma. Kaikki olivat talon ruoassa, ja sitten saattoi tulla vieraitakin. Olen miettinyt, että silloin oli joka mökissä lehmä tai pari – mitenkäs nyt?

Lehmät tunsivat hoitajansa. Kun menin sitten vihdoin viimein naimisiin, olin käymässä siellä entisessä kodissa. Lehmät olivat pellon perillä. Kun kävelin ulkona, yhtäkkiä yksi nosti päätään ja ammui. Tunsivat, että siellähän se Leena on, ja koko karja lähti huutaen ja parkuen tulemaan pihaan. Silloin minä itkin, enkä unohda ikinä sitä tapahtumaa. Sain kotoa valita itselleni lehmän, se oli Apu. Se oli apu sanan täydessä merkityksessä. Siihen loppui se rotu, sillä muututtiin ay-karjaan.

Siellä entisillä elomailla on nyt vain autioita taloja. Joskus tuntuu vieläkin raskaalta, kun entinen iloinen kylä on autioitunut. Sukumme on tullut sinne joskus 1700-luvulla ja kirveensä ja konttinsa maahan laskenut. Silloin on ollut se ”oravajaon” aika. Minkähänlaisia lienevät olleet ne ensimmäiset asukkaat?

Toivoisin, että itäsuomenkarjan rotu säilyisi, ettei se häviäisi sukupuuttoon. Minusta ne olivat kestäviä ja jotenkin määrättyihin oloihin sopivia. Mieheni sanoi, että hän ei uskonut, että tuollainen maatiaislehmä voi tuottaa tuolla tavalla, että se oli todellinen Apu!

Tässä hajanaisia ajatuksia vanhuuden päiviä viettäessä!

Leena Ryhänen, Lapinlahti

 

JK. Lypsin salaa Tiistikkiä 5-vuotiaana ja juotin pienillä lampaan vuonilla! Äiti ihmetteli, että hyvämaitonen tuo emo, kun vuonat kasvaa ja ovat niin lihavia! Se ilo loppui, kun äiti yllätti yhtenä kauniina päivänä, mutta onneksi ei ollut vihainen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.