Lepo, Lepo lehmäni, kyyttö!

Sotatalvi, kova pakkanen. Ukki ja äiti ajavat navetan vintille heiniä, pehkuja ja kortetta. Minä, 4-vuotias, olen navetan lämpimässä lehmien pilttuussa (parressa). Silitän Lepon lämmintä kylkeä. Se katsoo minua raukeana suurilla silmillään. Nuolaisee takin hihaa ja käsiäni. Laakeri, Sievä, Maituri ja Lemmikki märehtivät rauhallisina.

Kanat kuhjottavat orrellaan karsinoiden yläpuolella olevassa nurkkauksessa. Sika kuuntelee karsinassaan, vain pää pehkujen sisältä näkyen. Lammas, Musta-akka, ei ole vielä vuoninut. Vasikoiden karsinakin on vielä tyhjä.

Lepo poikii ensimmäisenä, ehkä maaliskuussa. Jos vasikka on lehmänpuolinen, se jätetään kasvamaan lehmäksi. Sonnivasikka (härkä) teurastetaan kotona melko pienenä. Härkävasikka sai aina nimen ”Perjakka”. Imetin sillä sormiani ja leikin sen kanssa ainakin navetan iltatöiden ajan.

Yhtenä aamuna porisi mummon mustassa padassa maukas vasikkapaisti. Ukki selitti, että kettu oli vienyt Perjakan, mutta hän sai onneksi siltä lihat pois. Minä 4-5-vuotias uskoin ja jäin odottamaan uutta Perjakkaa. Kettuhan senkin toi?

Aikaisin keväällä poikiva lehmä oli hyvä. Sehän kerkesi lypsää kauemmin ennen loka–marraskuussa tapahtuvaa umpeen menoa. Mummollani oli ollut lehmä ”Pisara”. Se oli herunut 23 kiloa vuonna 1938. Naapurin emännät eivät olleet uskoneet. Mummo oli kutsunut heidän punnitsemaan. Pisaran sonnivasikat oli otettu naapureihin sonniksi. Jalostusta.

Rasvaista maito ainakin oli. Siitä tuli hyvää voita kotona kirnuten. Kun ottaa huomioon ruokinnan, saa ihailla, miten lehmät jaksoivat lypsää. Sota-aikana oli heinän, viljan, lihan ja voin luovutuspakko. Ummessaoloajan ruokinta melkein tarkasti oli pehkua. Poikimisen jälkeen vähän jauhoja, joku lanttu tai turnipsi, ehkä perunaa. Heiniä ja vesijättömaalta niitettyä kortetta.

Kivennäisistä oli puutetta. Tuhkat seulottiin jauhojen sekaan. Lehmien hännät pehmenivät ja etulavat lenksottivat leveällä, kun elimistö otti luustosta kivennäistä. ”Nivo” eli asetoonitauti vaivasi joskus. Ruokahalulääkkeeksi mummo teki ”imellosta” ruisjauhoista ja lantuista keittämällä. Sekaan laitettiin kesällä leikattuja kuivattuja nokkosia. Melkoinen kemisti! Nokkosista rautaa ja vitamiinia, imellos=sokeria.

Lehmät olivat pitkäikäisiä. Kuusitoista kertaa poikinut ei ollut mikään ihme. Hellävarainen käsinlypsy piti huolen utareterveydestä. Keväällä poikiminen, kesäinen kiima. Käynti naapurin sonnilla. Allakan reunassa oli merkintä, minkä talon sonnin jälkeläinen mikin lehmä oli. Vältettiin sukusiitosta.

Yleensä lehmä teurastettiin kotona. Se oli usein emännälle itkun paikka. Lihat korvoon suolaan ja syötiin ajan kanssa. Nahkat parkitutettiin ja suutari kävi tekemässä niistä kenkiä ja rukkasia talonväelle. Useimmin lehmät olivat kotikasvatteja. Joskus piti ostaa eläin naapurista.

Laiduntaminen tapahtui metsälaitumella. Laitumelle lasku tapahtui kotonani 7. päivä kesäkuuta (syntymäpäiväni). Vanhin lehmä sai kunnian olla kellokas, koko kesän kello kaulassa. Syksyllä heinäpellon ”äpäreessä” liekassa tai siirrettävässä piikkilangassa. Lokakuussa pysyvästi navetassa. Metsien aitaaminen laitumeksi oli puinen pisteaita. Harvoin eläimissä oli ”aitomuksia”. Niitä ei kauan katseltu.

Itäsuomalainen on sitkeä, ketterä, lauhkea ja uskollinen hoitajalleen. Kuinkahan monta kyyneltä onkaan mökin akka tai miniä itkenyt lehmänsä kylkeä vasten käsin lypsäessään?

Sota-aika koetteli lehmiä niin kuin ihmisiäkin niukkuutena ruuasta. Karjantarkkailua suorittivat valtion puolesta, kun epäilivät, että tuotoksia pimitetään. Valitettavasti en tiedä tai muista, paljonko maitomäärät olisivat olleet lehmää kohti. Uskoisin olleen korkeintaan 2 500 kiloa.

Evakoituja lehmiä oli sijoitettu kotiinikin yksi. Hakivat sitten pois, kun saivat asunnon itselleen. Lehmän asema oli tärkeä. Kun sitä jo vasikasta alkaen oli hyväilty, hellitty ja puhuteltu, oli luottamus molemminpuolinen. Sonnilla käyttäminen tapahtui niin, että emäntä kulki edellä ja lehmä narussa perässä.

Laitumelta kutsuttiin kotiin kutsuhuudoilla (olen karjankutsun Suomen mestari vuodelta 1998). Esimerkiksi: ”Lepo” kutsuhuudon kuultuaan vastasi möö, möö, möö -sarjalla niin, että siinä oli jopa 23 möötä. Laskin ne kerran.

Lehmisavu odotti lypsytarhassa. Palajauhot nuolukivellä. Kourallinen ruisjauhoja ja suolaa. Ripsumassa piti olla iltalypsyllä. Haaveilin, miten kiva olisi ripsua lehmän selässä istuen. Osasin ratsastaa hevosella. Mutta äiti sanoi, ettei lehmällä saa ratsastaa. Olisi ollut ihan helppo nousta kiveltä selkään. Kyllä harmitti!

Lehmien väriskaala oli monimuotoinen, mutta aina valkea juotti selässä ja mahan alla. Ruskea väri maitokahvista suklaan kautta melkein mustaan. Sarvia tosi harvoin.

Vuonna 1952 kotiini hankittiin ensimmäinen ay-vasikka. Isossa kartanossa oli karja hävitetty luomataudin vuoksi. Karanteeniajan jälkeen oli etelästä tuotu ay-lehmiä ”vaunulastillinen”.

Kun äiti kerran kuuli, miten paljon ne lypsivät, päätti kokeilla. Naapurit kävivät katsomassa ja epäilivät, että noinkohan tuo mökin akan eväillä lypsää. Vähitellen toisetkin alkoivat hankkia ”assyyrilehmiä”.

Enoni piti kyytöille mittalypsyä puntarilla, lyijykynällä ruutuvihkoon -menetelmällä. Rasvatieto tuli meijeritilissä (v. 1950-55).

Harjoittelutalossani Hirvilahdessa oli vielä 1955–56 kolme kyyttöä. Elly, Lilli ja Tintta. Tuotosmäärissä eivät pärjänneet ”sarvikakoille” niin kuin assistentti Selma niitä nimitti. Ay-lehmistä ei Selma tykännyt. Luetteli, että saahan niillä olla vaikka kahdet sarvet päällekkäin. Ovat juuttaat niin olevinaan ja ruuan pitää olla hyvää ja hyvän parasta. Selma ei myöskään pitänyt korvien numerolovista.

Yleistynyt keinosiemennys nopeutti ay-karjan voittokulkua. Friisiläisiä alkoi ilmaantua 1960-luvun lopussa Tanskan ja Ruotsin tuontina.

Pieniähän kyytöt olivat. Elopaino noin 300–350 kiloa (friisiläinen 700 kg). Kyyttöjen nimiä: Lehikki, Lemmikki, Mansikki, Manteli, Lekkana, Muisto, Maine, Sievä, Siro. Mummo sanoi, että vasikka sai nimensä syntymäviikonpäivänsä mukaan. Esimerkiksi Maatikki, Tiistikki, Kestikki, Torstikki, Perjakka, Laakeri ja Sunteri.

Lehmän osto oli ”taitolaji”. Katsottiin selästä ”maitoluu” (sään seudulla yksi nikamaharja korkeammalla). ”Maitoreikä” mahan alla (utareeseen tulevan verisuonen reiän koko). Leuan alta rintalastaan pehmeän nahan paksuus. Masmalossa ohut nahka oli hyvän lehmän merkki. Pitkä häntäruoto oli pitkämaitoisuuden merkki. Taisi etulavassakin olla joku ”maitokolo”.

Miehet navetassa ei ollut yleistä 1940-luvulla. Lepo poiki useammat kaksosvasikat. Kerran isä ja äiti tulivat navetasta, kun vanhoillinen naapurin isäntä tuli pihaan. Hän totesi pilkallisesti, että isäntä navetalta. Isä selitti, että lehmä poiki. Tähän naapuri, että tuli kai kaksoset. Isän myönnettyä, ei uskonut. Piti näyttää vasikat. Sen todettuaan sanoi, että voi ryökäle.

1950-luvulla tulivat lypsykoneet ja isännät navetalle. (Eihän naiset osaa koneita käyttää?). Sitten myös karjantarkkailu yleistyi ja isommat tuotokset kiehtovat. Ei kertarysäyksellä, vaan vähin erin, kyytöt karjoista katosivat. Erilaisin risteytyksin, sk+ay, sk+fr ja niin edelleen.

Eläimiä alettiin laittaa ”korkealaitaisiin” ja osuusteurastamoon. Sinne menivät ”luineen nahkoineen”.

”Turha on sihtiä hakea, kun akanat persettä kangertaa”. Myöhäistä on haikailla kyyttöjen perään. On menetetty arvokas geeniperimä, sitkeys, kestävyys, terveys. Yltäkylläisyyden olot eivät voi aina jatkua.

Tulee mieleen tapaus kesältä 1957. Vein kylän maitoja hevosella valtatien varteen tonkkalavalle. Kotona kaksi ay-lehmää ja yksi sk-lehmä. 40 litran tonkka. Emäntä kysyi, että monenko päivän maito meidän tonkassa on. Ei meinannut uskoa, kun sanoin, että yhden.

Tehokkuuden nimissä on ajettu monta asiaa unholaan. Miina Äkkyjyrkkiä kaivattaisiin kaiken uhallakin. Harvalla on sellaista sisua ja paineensietokykyä.

Näin muistelee ”jos jonkinlaisia nautoja” 40 vuotta hoitanut.

Annikki Koponen, Karttula

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.