Lypsylle Asteri, Kanerva ja Orvokki

Ptrui Asteri, ptrui Kanerva, ptrui Orvokki, lypsylle... ptrui... ptrui...

Näin äiti huuteli metsälaitumelta lehmiä lypsylle. Kellokas Asteri kuuli – ja oli jo varmaan odottanutkin ihmisten laumanjohtajan huutelua. Sieltä tutuksi tulleita polkuja pitkin lehmät tulivat, joskus juostenkin. Lypsypaikalle oli tuotu maitotonkka, minkä päällä oli puhdas siivilä. Lehmisavut sytytettiin, sellainen pieni nuotio kuivista ja tuoreista risuista ja lehdeksistä, jotta saatiin mahdollisimman paljon savua itikoiden karkottamiseksi.

Lehmien ja hevosten häntäjouhet myytiin sota-aikaan patjoja ym. varten. Vielä lypsyrauhan saavuttamiseksi meidät pikkutytöt määrättiin vuorollamme ripsumaan tuoreilla leppä- tai koivuoksilla itikoita, kärpäsiä ja etenkin paarmoja pois. Äiti oli käynyt karjakkokoulun ja lypsy sujui nopeasti ihanasti kohisten. Äiti myös hoiti niin omien kuin naapurienkin lehmien sairauksia ja poikimisia. Niin lehmät kuin ihmisetkin tykkäsivät toisistaan. Naisille lypsy oli rauhoittavaa, voi vaikkapa laittaa poskensa ja otsansa lehmän lämmintä vatsaa vasten. Harvoin kyytöt potkivat.

Sota-aikaan ei lähetetty maitoa meijeriin, vaan se separoitiin ja kirnuttiin kammesta pyöritettävällä kirnulla voiksi. Kirnupiimä oli varsinkin kesäaikaan kylmänä hyvä janojuoma ja kurrista tehty kokkelipiimä ihanaa. Samoin uunipellillä tehty ohraryynirieska, ja mikäs parempaa kuin äskettäin uunista otettu, omatekoisella voilla voideltu ruisleipä taikka leipä yleensäkin. Siihen aikaan maito oli aina vain parempaa mitä rasvaisempaa se oli. Tarkastuskarjakko kävi mittaamassa maidon määrän ja rasvapitoisuuden. Poikimisen jälkeen ternimaidosta tehtiin uunijuustoa ja pannareita. Vieläkin alkaa maistua suussa niitten hyvä maku. Kurrikin oli oikein hyvä juoma, ja mitä ihminen ei käyttänyt itse, annettiin vasikoille. Toki lihakin oli hyvää, etenkin vasikoiden. Koska lapsille annettiin nimikkovasikat kasvuaikaan, ei heille kerrottu, että nyt syötte Ruusua, eikä ainakaan meillä oltu niin paljon teurastuksessa mukana kuin esimerkiksi sikojen. Teurastusaikaan tehtiin myös veripalttua, lettuja puolukkasurvoksen kanssa jne.

Meitä oli neljä siskosta, joista me kaksi keskimmäistä olimme hieman tummempia ja kasvot täynnä kesakoita sekä tummat kulmakarvat, kuten isälläkin. Näin me oltiin vähän kyyttöjen näköisiäkin. Vanhimpien sisarten oli opeteltava lypsämään mahdollisimman aikaisin, että vanhemmat voivat olla joskus lypsyaikaan poissa. Sota-aikaan oli vaikeaa, kun ei ollut sähköä ja äiti hoiti yksin koko huushollin ja lapset. Oli pakko sitoa lapset kiinni vaikka pöydän jalkoihin navettatöiden ajaksi tai viedä mukanaan vasikkakarsinaan.

Eläimille syötettiin heinän lisäksi kesällä kuivattuja lehtikerppuja, ja navetan ylisillä olevilla käsikivillä jauhettiin rehuiksi kauraa. Ennen AIV-rehun tuloa heiniin sekoitettiin vähän karkeaa suolaa.

Lehmien astutukset hoidettiin viemällä ne taluttaen parhaimmalle sopivan lähellä olevalle sonnille. Kerran käytiin isän kanssa muutaman kilometrin päässä ja astutuksen ja maksun jälkeen lähdettiin kotiin. Matkalla lehmä päästi saamansa siemenet pois. Minä alle kouluikäisenä ihmettelin, mutta en osannut sanoa isällekään mitään. Kohta hän huomasi tapahtuneen ja oli ensin minulle vihainen, kun en sanonut mitään ja tuli tehtyä turha reissu. Sitten isä katsoi pitempään minua ja hoksasi – ja pani suunsa kiinni. Vaikka olin jo nähnyt astutukset, poikimiset ja teurastukset, en minä kuitenkaan kaikkea tiennyt.

Pieksämäen maalaiskunnassa, missä 1930–50-luvuilla asuimme, oli kovin kiviset pellot, eikä meillä ollut edes poikalasta, joten isä alkoi etsiskellä uutta paikkaa, joka löytyikin Kuopion Vehmasmäestä. Sinne muutettiin kesäkuussa 1953. Isommat tytöt ja pari apupoikaa matkustivat kuorma-auton lavalla eläinten ja osan tavaroiden kanssa. Nuorimmat tyttäret äidin kanssa olivat kuljettajan kopissa. Asteri-lehmä pelkäsi koko matkan ja työnsi päänsä Anjan kainaloon. Taidettiin itkeä vonkua kaikki elävät muuton haikeutta ja pelkoamme. Perillä Asteri vielä huusi ikäväänsä pitkät ajat.

Lehmät tykkäsivät osoittaa ystävyyttään nuolaisemalla, ja jos meillä jollain oli tukassa pyörteinen tai otsalla laine, niin sitä sanottiin lehmän nuolaisuksi. Anja oli naapurin tytön kanssa eräänä lauantai-iltana lavalla tansseissa ja pois tullessaan meidän kohdalla kuulivat tien reunan pusikosta ryskettä. Tytöt menivät ottamaan selvää, mikä pusikossa ryski ja tunnistaessaan Anja sanoi: ”Asteriko se siellä?” Eipä mennyt kun viuhahdus, kun lehmä oli jo kotona. Oli Asterillekin tullut sulhot lauantai-iltana mieleen, taikka piti lähteä etsimään minne toinen rakkaimmista lypsäjistä oli lähtenyt.

Hyvin harva emäntä oli katsomassa ja hyvästejä jättämässä viimeiselle kyytölleen. Oli se niin kova hetki.

Aili Launonen

Rautalampi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.