Maaseudun elämää

Muistan karjan aivan lapsuudesta asti. Se oli sen ajan maaseudun elämää. Kylissä oli paljon asukkaita ja joka talossa karjaa, taloissa enemmän ja mökeissäkin yksi lehmä ja kesäpossu. Karjan koon saneli tilan peltokoko, niistä piti saada rehu karjalle. Kesällä karja kävi metsälaitumella, salolla, ja aamulla ja illalla lypsy kotona. Syksyisin äpärepellossa ja lapset olivat paimenessa.

Sen ajan navetat olivat lantanavettoja, joissa karja oli kytketty ketjuilla pitkiin ruokintapöytiin. Alusina hakattu havu, olki, sammal ja kellä mitäkin. Apetta tehtiin hakatusta oljesta ja ruumenista. Kasteltiin vedellä kosteaksi. Pöydällä siihen tuli se jauhomäärä, mitä kukin yksilö sai. AIV:tä eli Virtasta ei ollut minun lapsuudessani. Se tuli vähän myöhemmin. Heinä- ja toukoviljan olki oli päärehu. Turnusta viljeltiin jonkun verran, joskus kevättalven vasikoiville saattoivat ostaa vähän soijarouhetta. Talvella lehmät lypsettiin kolme kertaa päivässä. Maito separoitiin, kurri vasikoille ja sioille. Kerma kirnuttiin voiksi. Osa aina meni myyntiin, mitä ei kotona käytetty.

Oli karjaa kaikenlaista ja tietysti iso sonni. Kylän lehmät käyttivät meillä astutuksilla. Ei ollut keinosiementäjiä niihin aikoihin. Sonniyhdistys tuli myöhemmin, jälkeen sodan. Kotona oli myös emakoita ja lihotussikoja, tietysti karju. Osa lihoista myytiin ja osa oli aina perheen ruokintaan. Oli kanoja, kotoa piti saada kananpojat ja munat. Ylijäämä myytiin. Lampaita oli iso katras, pässit joukossa. Kaikki villatavara kotoa, jopa sarka kudottiin kotona. Kylän konekutoja neuloi villatakit ja puserot villalangoista.

Teuraseläimiä karjassa kasvoi aina. Kun liha perheeltä loppui, teurastettiin sikäli aina joku eläin. Lihat suolaan suuriin lihatiinuihin. Eipä ollut pakastimia, eikä myöskään sähköä eikä hirvenlihoja. Työtä oli paljon, oli apulaisia ja työmiehiä perheen lisäksi töissä. Koneet olivat hevosvetoisia. Ei ollut traktoreita, ei lypsykoneita. Pakko oli olla tiloilla monta hevoista ja ne tarvitsi viljaa, kauraa, se vähensi lypsykarjalta, jota niillekin tarvittiin. Työ ja toimeentulo oli turvattua.

Metsä se oli näiden kivikkopeltotalojen ylläpitäjä. Sieltä piti saada ne verorahat ja kaikkiin suurempiin menoihin, kuten rakentamiseen ja koneistamiseen. Meijerit olivat kaukana ja kuljetuksia ei ollut. Eikä ollut meijeritiliäkään mutta elämä jatkui sukupolvesta toiseen samoilla suvuilla ja tiloilla. Muita karjarotuja ei ollut kuin tämä meidän itäsuomalainen kyyttö. Elolehmän vasikan emä piti olla pitkämaitonen, rasvaa riittävästi, hyvä tiinehtyvä, hyvärakenteinen, säyseä, ei potkiva, herkkä käsin lypsää.

Nimiä oli lehmillä Kukka, Ruusu, Kielo, Muisto, Unelma, Viikuna, Omena, Vilja ym. Jos on 18 lehmää, kuka niitä nimiä enää muistaa. Jokaisella oli nimi vasikasta asti. Luonteeltaan aika sopeutuvia, mutta äkäisiä tuli muutamasta sonnivasikasta. Puski isän karjapihassa kumoon. Ei käynyt pahemmin mutta joutui kesällä navettaan kiinni. Pienempi lehmäkoko tuli vähemmällä rehulla toimeen. Jos sait herumaan poikimisen perästä 15–18 maitokiloon, niin hyvä oli.

Vuosituotoksia en enää muista. Tarkastuskirjat piti hävittää maalta kaupunkiin muuttaessa. Kyllä lehmät oman hoitajansa oppivat tuntemaan. Saattoivat nuoleskella lähellä ollessaan. Kotiteurastukset oli yleisiä, liha tuotettiin kotona. Lahtipäivä oli useita vuoden aikana. Sonnien ja lehmien nahkat laitettiin karvaliin. Sieltä tuli suuria vuotia, joista suutari kotona kävi tekemässä lapikkaita ja lipokkaita koko talon perheelle, 12 hengelle. Muistan sen parkitun nahkan hajunkin vielä. Lampaan turkisnahkasta räätäli kävi ompelemassa rekivällyt ja matkaturkit. Savonlinnaan talvella hevosella jäätä pitkin piti olla lämmintä päällä. Matkaa oli noin 50 km.

Muutos karjarodussa kävi 1955–1960 paikkeilla, kun tuli kaksi länsisuomalaista lehmää. Kukankello ja Padatsjoenlikka olivat vähän suurempikokoisia ja tuotoskin taisi olla vähän parempi. Pian alkoi tulla Ayshire tänne Savonlinnan seuduille, jonne olimme muuttaneet. Saatiin maito meijeriin, tosin karja pieneni kuudesta seitsemään lehmään. Sen ajan yleinen perheviljelmä.

Vähitellen kaikki karja muuttui sarvipäiksi. Ei sen kummempi ollut rodusta toiseen siirtyminen. Karjahuutokauppoja oli Savonlinnassa. Karja-auto toi pihaan uuden maiturin. Meidän ei tarvinnut olla evakossa, vaikka lähellä se oli. Siirtokarjat kun tulivat talvisodan loputtua ja olivat maantien lähitaloissa, kohta ilmestyi meidänkin karjaan sairautta. Mutta kun meillä oli armeijan eläinlääkäri, hän neuvoi alunavedellä pullosta suuhun pari kertaa päivässä hoitoa. Se oli kuulemma suu- ja sorkkataudin lievempi laatu. Kesti viikon, pari ja parani. Eläin kuolasi, eikä voinut syödä. Oli rakkuloita suussa ja jalat kipeät. Näin ne ajat muuttuvat, vanhuus on tullut ja eläkeikä. Karja on muistoja lapsuus-, nuoruus- ja miehuusajasta.

Lehmä se oli joka antoi ruuan mökin perheelle, kuten talolaisillekin. Tytär sai lehmän kotoa miehelään mennessään. Se oli elämisen jatkumista. Jos suojellaan Saimaan norppaa, kumpi on tärkeämpi suojella, Saimaan norppaa vai Suomen karjan lehmärotua, joka on antanut ruokaa pöytään vuosisatojen ajan. Kaikki kunnia Itä-Suomen karjarodun säilyttämiselle.

Aino Punnonen, Savonlinna

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.