Muistelmia kyyttölehmistä

Silloin aikoinaan, kun kotonani karjaa pidettiin, olin monta kertaa ostamassa lehmää. Tosin jo olemassa olevasta karjasta otettiin lehmävasikoita kasvamaan uudeksi karjaksi. Tietysti suosittiin talon parhaiden lehmien vasikoita, niistä oli toiveita saada hyviä maidontuottajia. Jouduttiin kuitenkin silloin tällöin ostamaan lehmä vieraasta karjasta, ja silloin ostajan oli tunnettava hyvän lehmän merkit.

Ensiksi ”kopeloitiin” utareet. Ne sai olla mielellään hyvämuotoiset. ”Paimentissejä” ei saanut olla. Paimentissit olivat ylimääräinen nännipari ja ne olivat paljon pienemmät kuin neljä tavallista nänniä. Oli myös katsottava, olivatko neljä normaalia nänniä tasasuuruiset ja käsin koeteltiin, oliko utareissa kovettumia tai pahkuroita, jotka kertoivat aiemmin olleista utaretulehduksista.

Tulehduksista ja aiemmista sairauksista kertoivat myös ”kaulahurstissa” olevat kovettumat. Lehmän oli oltava ”väljärakenteinen”, silloin vasikoiminen oli helpompaa. Jos kuitenkin rakenne takapuolella oli liian väljä, saattoi se kertoa pian puhkeavasta möyrytaudista. Tällaista lehmää ei kannattanut ostaa. Leveä ja tasainen maitopeili kertoi tuottoisasta lehmästä. Kun lehmää katsottiin takaapäin, oli maitopeili nähtävissä. Se oli utareet takaapäin, takajalkojen väliin jäävä utareen osa. Lehmä saattoi olla myös aitomus, mutta tätä oli mahdoton ostaessa todeta.

Kaikilla lehmillä oli nimet, ne olivat kaikissa taloissa hyvin samanlaisia. Hertta oli hyvin yleinen nimi, samoin Ruusu, Omena, Unelma, Suosikki, Tiistikki, Lilja, Leikuna, Onnikki, Kaisla, Lemmikki ja monia, monia muita.

Kyyttökarjan tuotanto-ominaisuudet eivät nykyisen mittapuun mukaan olleet hääppöiset. Suuri syy tähän oli ehdottomasti lehmien ruokinta. Kesäisin lehmät joutuivat etsimään ravintonsa luonnonlaitumilta. Usein ne olivat petäjä- tai kuusikkometsiä. Lehtipuumetsät saattoivat olla rehevämpiä. Lepikoita oli runsaasti, mutta lepikkojen heinä ei lehmille maistunut. Syksyisin olivat lehmät sienien perässä lähes vauhkoina. Sienet aiheuttivat kuitenkin voimakasta ripulia, joten tuotokset eivät juuri parantuneet. Syksyisin oli kuitenkin tarjolla heinänteon jälkeen kasvaneita odelmikkoja, joissa lehmät viihtyivät. Tällöin oli kuitenkin paimen oltava mukana. Apilaodelmikkoja oli syötettävä varoen, sillä lehmän ”halkeaminen” oli aina pelättävissä. Talviruokinta oli vieläkin heikompaa. Olkea ja olkisilppua syötettiin paljon. Silpusta tehtiin apetta. Siihen lisättiin vettä ja jauhoja. Heinää oli toki, ja sitä annettiin lypsyssä oleville lehmille, mutta ei yleensä kovin runsaasti. Lehtikerppuja saattoi olla myös, yleensä ne olivat kuitenkin lampaiden ruokaa.

Kotonani viljeltiin melko runsaasti turnipsia ja perunaa. Näitä riitti ainakin hyvässä lypsyssä oleville lehmille jonkin verran. Myöhemmin viljeltiin lanttua ja rehukaalia. Rehukaali syötettiin myöhäsyksyllä, ja se korjattiin rehuksi suoraan kasvupaikaltaan. Rehukaali kestää syksyllä melkoisen pakkasen, mutta se on käsiteltävä sulana ollessa, muutoin lehdet murenevat olemattomiin. Lanttu on hyvää lehmänrehua, mutta sen kasvatus on suuritöistä. Poikineelle lehmälle tehtiin ”imellosta”. Astiaan pantiin puristettuja keitettyjä perunoita, runsaasti kaurajauhoja ja tulikuumaa vettä, jotka sekoitettiin hyvin. Lehmät söivät mielellään, ja arvattavasti imellos lisäsi maidon määrää.

Myös ostorehuja käytettiin, 1940-, 50- ja 60-luvuilla vain vähän, myöhemmin enemmän. Ostorehut olivat soija, maapähkinä ja pellavansiemenkakut. 1970-luvulta lähtien käytettiin rehuseoksia. AIV-rehun käyttö yleistyi valtavasti niittosilppurien myötä. Ruokinta oli jo muutenkin monipuolisempaa ja runsaampaa, tulokset tietenkin myös paremmat. Viljellyt laitumet olivat myös yleisesti käytössä. Maidon laatu oli hyvää, koska monet olivat jo liittyneet tarkkailuyhdistykseen. Karjantarkkailijalta ja meijeriltä sai palautteen maidon laadusta lyhyin väliajoin. Maidon hygieniaan kiinnitettiin myös huomiota. Maidosta maksettiin rasvaprosentin mukaan. Meidänkin karjassa saattoi olla rasvaprosentti lähempänä kuutta. Myöhemmin maksuperusteeksi tuli valkuainen, mutta valkuainenkin oli aina melko hyvä.

Voita tulee tietenkin rasvaisesta maidosta hyvin. Kun sota-ajan jälkeen lehmiä ruokittiin pääasiassa heinällä ja appeella, oli voi hyvin väritöntä, mutta AIV- ja väkirehuruokinta toi voihin kirkkaan keltaisen värin. Rasvainen maito oli kunnon juomaa hellepäivänä. Sitä kun kulautti AIV-rehun tekopäivänä litran kesken rupeaman, jaksoi taas tehdä töitä! Vanhat lehmät laitettiin yleensä teurastamolle, toki syksyisin teurastettiin omaankin käyttöön. Useasti lehmä oli niin rasvainen ja ”kitjakkeinen”, ettei siitä oikein hyvää paistia tullut.

Tietenkin myös vuota käytettiin. Sota-aikana ja heti sen jälkeen se oli melkein arvokkain osa lehmästä. Omien lehmienkin vuodan sai muokkauttaa vain kansanhuollon luvalla määrätyissä muokkaamoissa. Muistan eräänkin kerran, kun veimme kolmeen henkeen vuotia muokattavaksi Elorantaan. Mummo marssi edellä kaupungin katua raakavuotanippu olallaan. Minä ja velipoika marssimme perässä, kummallakin vanha viholaissäkki selässä, täynnä pajunparkkia. Pajunparkkia käytettiin nahkan muokkauksessa, ja sitä oli nahkan tuojilla oltava mukana. Suutari kävi myöhemmin kotona tekemässä vuodasta kenkiä. Myös joitakin itseoppineita ”karvaleita” oli kylillä. Jos heille vei vuodan parkittavaksi, saattoi se jäädä palauttamattai tai sen sai takaisin kovana ja lähes käyttökelvottomana.

Itä-Suomen karja oli viime vuosisadan alussa kotiseudullani ainoa rotu, jota taloissa yleensä oli. Sattumalla ei ollut mitään osuutta rodun valinnassa: jos otti lehmiä, ne olivat itäsuomalaista rotua ja sillä selvä. Sota-ajalla ei koillissavolaisissa oloissa ollut muuta vaikutusta lehmiin kuin ettei ostoväkirehua saanut, ja pakkoluovutukset yleiseen käyttöön kohdistuivat viimekädessä nautakarjaan, jos muita luovutettavaksi määrättyjä hyödykkeitä ei ollut. Kotoanikin Kaavilla jouduttiin luovuttamaan puoli karjaa, 7 lehmää ja kaksi sikaa, kun viljan ja heinien luovutuksia oli jäänyt rästiin vuosien aikana.

Lehmien jalostukseen syrjäisissä oloissa ei juuri kiinnitetty huomiota. Kun mahdollinen yhdistyksen sonni oli kymmenen kilometrin päässä, pidettiin kotona sonnipuraa, 1–1,5-vuotiasta, jolla lehmät (myös naapurien lehmät) asutettiin. Sukusiitos vei jalostusta takaisinpäin. Toki jätettiin parhaiden lehmien lehmävasikat eloon kasvatettavaksi uusiksi lypsylehmiksi. Joskus ostettiin kylältä joku lehmä tai hyvä vasikka, mutta papereita ei yleensä lähikarjoilla ollut. Keinosiemennys oli silloin tuntematon käsite. 1970-luvulla käytettiin jo yleensä keinosiemennystä. Tarkkailukarjoissa tiedettiin tarkasti omien lehmien tuotokset, ja jalostaminen oli nyt helppoa. Eikä lehmiä teurastettu enää omaan käyttöön, vaan ne lähetettiin teurastamoon. Kaavilla asuessamme oli kesäisin punatauti lehmissä ja hiehoissa suuri vitsaus. Monta nautaa siihen kuoli. Eläinlääkäriä haettiin apuun yleensä liian myöhään. Juankoskella ei punataudista juuri ollut harmia.

Itäsuomenkarja oli yleensä vaatimatonta joka suhteessa, mutta ei se paljoa tuottanutkaan, jos olosuhteet olivat puutteelliset. Nykyisten tietojen mukaan myös itäsuomenkarjasta saadaan hyviä tuloksia hyvällä ruokinnalla ja hoidolla. Uskon, että itäsuomenkarja on kuitenkin sitkeämpää kuin muut rodut, ja se pysyy paremmin terveenä. Oli kotonani yksi kyyttö, joka poiki 17 kertaa. Tosin se pari kertaa sairasti kovastikin, mutta toipui, tuli hyvin kantavaksi ja lypsi verrattain hyvin.

 

KYYTTÖJEN VÄISTYMINEN

Ehkä se oli vuosi 1946, kun naapurimme, kylän seppä, kaupitteli kotonani omistamaansa Ayrshire-hiehoa. Oikeastaan se oli vain puoli-Ayrshire, emä lienee ollut kyllä rotupuhdas, mutta se oli astutettu maatiaissonnilla. Sepän emäntä oli alunperin kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, ja hän oli karjanhoitokoulun käynyt ja oli kylällä kysytty ”tietäjä” lehmien sairastapauksissa. No, meidän naiset pohtivat asiaa aikansa ja päättivät lopulta ostaa ko. hiehon. Seppä piti hieholla melkoista hintaa, mutta kauppa tehtiin siitä huolimatta. Hieho oli kookas, ja poi’ittua sitä hoidettiin tavallista paremmin, mutta naiset totesivat, ettei tulos ollut juuri parempi kuin entisillä lehmillä.

Kyllä 1970-luvulla neuvonnassa painotettiin jo aika paljon muiden rotujen paremmuutta. Tuntui, että yleinen henkikin oli maatiaisrotuja vastaan muiden rotujen hyväksi. Meidän naapurin isäntäväki oli kova itäsuomenkarjan kannattaja. Kun oman paikkakunnan eläinlääkäri tuli eri syistä karjaa hoitamaan, hän ensi töikseen totesi, että nämä eläimet ovat sitä häviävää karjarotua. Parin käyntikerran jälkeen isäntäväki sydämistyi tästä niin, että he tästä lähtien sairastapauksen sattuessa kutsuivat paikalle aina naapuripitäjän eläinlääkärin.

 

KARJASTA LUOPUMINEN

Luovuimme karjanpidosta tilallamme vuonna 1988. Valtakunnassa oli maidosta ylituotantoa niin paljon, että yhteiskunta maksoi jonkin verran niille, jotka tuotannosta luopuivat. Kun lapset osoittautuivat lukuihmisiksi, katsoimme, että olemme työmme tehneet tällä saralla. Itse siirryin hoitamaan omistamiani metsätiloja ja vaimo läksi vieraan töihin. Luopuessamme meillä oli jo vuosia ollut 10 lehmän karja, joista lähes puolet oli friisiläisiä. Karja piti kokonaisuudessaan laittaa teurastamoon. Ehkä kolme lehmistä oli vielä itäsuomalaisia ja pari ayrshireä. Ei me oikein selvää saatu, mikä olisi ollut paras rotu. Suurimmat yleensä lypsivät parhaiten, mutta söivät myös eniten.

Luopuminen on joka asiassa tunteita nostattava juttu. Vuosien kuluessa ikävät tunteet haalistuvat, mutta kyllä lehmiinkin voi kiinnostua, antoivathan ne meillekin työtä ja toimeentuloa.

 

UUSI TULEVAISUUS

Luopuminen ei silloin aikanaan olisi vielä ollut mikään pakko, mutta katsoimme ajankohdan olevan juuri silloin sopivan. Pääsimme sitten kuuden vuoden jälkeen kumpikin luopumiseläkkeelle, ja nyt olemme jo kumpikin vanhuuseläkkeellä. Ei ole katumista tehdyillä ratkaisuilla.

Karjatalous on yleensä nyt kovassa kurimuksessa EU-Suomessa. Hyvä, kun siitä aikanaan pääsi eroon.

En usko itäsuomalaisen karjan renessanssiin. Hyvä kuitenkin, jos siihen jaksaa jotkut uskoa ja käytännössä puolustaa tätäkin karjarotua. Onhan se aikanaan huolehtinut omalta suurelta osaltaan ruokamme raaka-aineesta.

 

Reijo Nykänen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.