Muistikuviani kyytöistä

Olipa kerran Mansikki ja Mustikki. Ne olivat niitä ”muatiaisia” punakylkisiä, useimmat pienikokoisia, luisevia, vanhemmiten notkoselkäisiä, itäsuomalaisia kyyttölehmiä. Mutta luontoa ja voimaa oli toisilla kokoonsa nähden hirvittävästi.

On Kalevalaa lainaten sanottava: ”Siinä pieni pisteleikse kussa suuri käänteleikse”. Vertaus sopii kyytön ja tuntemani friisiläisrodun käytöstapoihin.

Kun oikein ”naapuri” suututti, niin silloin multa tuprusi ja turpeet lensivät ojanpenkasta, kun näytettiin kuka kukin on.

Nämä kyytöt olivat vähään tyytyväisiä kolutessaan kaskimaita, pientareita peräniittyin. Metsälaitumilla se kesä vierähti, kunnes kuivanheinän teon jälkeen otettiin ”äpäreeseen”, eli heinän sänkeen kasvaneeseen nuoreen heinään. Sitäkin annettiin säästeliäästi, syödyn ja syömättömän rintuukseen riimun pura painettiin.

Ennen Olli-sähköpaimenen käyttöön ottoa aitaukseen käytettiin piikkilankaa. Miten voikaan olla hirveä keksintö? Monet vedin- ja utarehaavat se aita aiheutti ja sopii vain muistella, että käsinlypsy oli tuskien taival niin lypsäjälle kuin myös lypsikille. Oli myöskin toinen kesäinen riesa, kun suomaaperä puhkaisi vetimiin niin kutsuttuja tulikuplia.

Jospa kuvitellaan, että omassa sormessa on isohko haavauma, siihen muodostuu hiljalleen rahka. Kaikki hyvin, ellei siihen kosketa. Mutta kun vedintä aletaan lypsytyössä vetää tai puristaa, niin puolustautuakseen lehmällä oli usein vain kolme jalkaa maassa.

Omalla kotikylälläni karjantarkkailuun ja sen myötä jalostukseen kiinnitettiin huomiota jo aika varhain, kun v. 1911 perustettiin tarkkailuyhdistys. Konsulentit jakoivat oppejaan tähän tapaan: ”On lypsettävä voimakkaasti ja tarkkaan, mahdollisimman monta kertaa vuorokaudessa, vähintään kolme kertaa.”

Muistan hyvin miten käytiin päivälypsyllä. Kuitenkin enemmistö karjanomistajista eli omine tapoineen niin ruokinnan kuin karjan uusimisenkin suhteen. Eihän minunkaan lapsuudessani isommalti kiinnitetty jalostukseen huomiota.

Erojahan toki oli sukujen ja yksilöitten tuotoksissa. Tapana oli ottaa se parhaalta lehmältä saatu lehmävasikka kasvamaan uuden sukupolven lehmäksi. Sonnivasikoitten kohtalona oli päätyä useimmiten perheen ruoan jatkeeksi tai lihasaksojen mukaan. Joku saattoi kasvattaa sonnivasikan mullikaksi asti.

En tiedä, saako nykyään enää pikkuvasikan lihaa vasikkapaistiksi. Aikoinaan nuoren vasikan lihapaisti ”höystettiin” sianlihaviipaleilla, sipulilla ja pippurilla. Entäs aika lehmän poikimisen jälkeen? Miten voikaan olla upea se uunijuustovati ruskettuneine pintoineen.

Maidon rasvaprosentti oli kyytöillä viiden paikkeilla, ja se näkyi juustokupin pinnalla. Samoin oli savolasittain sanotun pannurieskan näkö ja maku. Ei siihen rieskaan kermaa purkista lisäämällä samaa makua saa. Ehkäpä nämä ovat unohtumattomia muistoja vain. Meijeristäkin sai sitä paremman litrahinnan mitä rasvaisempaa maito oli.

Se sulhasissa käyttö olikin oma rituaalinsa. Eihän sonnia läheskään joka talossa ollut, joten ei auttanut muu kuin laittaa naru ”asiakkaan” päähän ja perä perää jopa 2,5–3 kilometrin matkalle. Ehkäpä tässä syy miksi lehmät olivat suurimmaksi osaksi kevätpoikivia.

Tiedä häntä mitä lie kerran kesällä tapahtunut, kun hieholehmä sai kevään korvalla harmaakylkisen vasikan. Metsälaitumella voi liikkua ”sulhoja”.

Todellisten niukkuuden vuosien koetellessa koko maata jouduttiin kehittelemään mitä kummallisempia selviytymiskeinoja karjan kanssa. Karja oli talouden perusjalka, jonka elättämiseen oli hoitajien jaksettava vaikka mitä. Muistan nähneeni ihmisiä ns. liejuheinän teossa. Siinä oli kyseessä tapahtuma, joka ”näyteltiin” usein rantaan laskevien viljelyssarkain vettyneissä alapäissä.

Siellä naiset ja miehet uppuroivat upottavassa liejussa ainakin polviaan myöten. Miehet niittivät viikatteella saraheinän, naisten työnä oli haravoida luoko karhoihin. Sitten otettiin käyttöön sapilaat, jotka käytännössä ovat kaksi 3–4-metristä suoraa lujaa puuta. Toinen pää oli luonnostaan ohuempi ja toinen vuoltiin käteen käyväksi.

Puut laitettiin vieretysten, sopivalle etäisyydelle toisistaan, väliin oli kantajan mahduttava. Heinät kuormattiin sapilaille ja kuljetus oli valmis nais- tai miesvoimin kannettavaksi kuivumaan. Kaikki pellon pientareet ja ojien penkat niiteltiin eläinten ruoaksi. Kesällä kun järvien rantaruohikko oli vihreimmillään, leikattiin sitä sirpeillä venekuormittain.

Kaikki kävi kyyttölehmälle ruoaksi, mutta ruokinta lienee mennyt hengen pitimeksi, ei siitä lypsytulokseen apua ollut. Vanhat papat hakkasivat navetan nurkalla kuusenhavuja parren ja karsinoitten kuivikkeeksi.

Enpä malta olla kertomatta meidän Marveliinasta. Nimi oli tyttären antama. Marveliinan emän nimi oli Marutsella, molemmat tyttären lemmikkejä. Marveliina oli aika pieni, huomiota herättävän näköinen ulkonevine silmineen.

Temperamenttinen, aikalaisekseen erittäin hyvälypsyinen ja rapsuttelusta pitävä tuo ”rehveli” oli. Näytti aina keväisin, kun navetan ovi avattiin ja kevätaurinko kirkkaasti paistoi, että ulos päässeen Marveliinan menossa ei ollut päätä eikä häntää ensimmäisenä laidunpäivänä. Olisiko moisen touhun takana ollut silmien hiukan erikoinen rakenne. Muutaman ulkoilupäivän jälkeen vauhti tasaantui.

Oli 1980-luvun alkupuoli, kun oikein kunnolla aloimme kiinnittää huomiota karjanjalostukseen. Hankimme hyviä friisiläisrodun yksilöitä ja samantien lähtivät kyytöt navetastamme. Kun vuonna 1981 keskituotos oli karjassamme noin 6 000 kiloa, oli vastaava luku v. 1997, jolloin luovuimme karjanpidosta, 10 200 kiloa. Huikea kehityshän tulostasossa oli tapahtunut.

Aikoinaan lehmät nimettiin oman mielikuvituksen mukaan, mutta karjantarkkailu toi mukanaan uudet säännökset. Aakkosissa on vuosittain oma kirjaimensa. Näin tulivat Armi ja Arpa, Ebba ja Eetu, Hellu ja Hessu, Ira ja Iisakki, Jasmin ja Jannu, Lenita ja Lyyti.

Minun lypsäjäntieni on alkanut jo pienenä tyttönä, 1950-luvun alussa. Opin suorastaan rakastamaan niin kyyttöjä kuin myöhemmin friisiläisiäkin. Enkä voi sille mitään, että pahalta kuulostaa korvissani, kun joku kertoo kantturoistaan.

Leena Kröger

Hirvilahti

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.