Nuoruuteni lehmämuistelot

Synnyinkodissani oli suomenkarjaa, kyyttöjä. Olin pienestä pitäen, jo alakouluikäisenä, navetassa touhuamassa hoitajan kanssa, harjasin ja rapsuttelin lehmiä. Jo pienenä opettelin lypsämään, tietenkin käsin. Kyytöillä oli sopivankokoiset vetimet eli nännit. Oli nimikkolehmäkin, Kaisla lienee ollut ensimmäinen. Se oli parressa ensimmäisenä eli reunassa, oli kiltti ja hyväluontoinen.

Lehmät kävivät metsäaholaitumella, vain muutama kevätpoikinut oli pihapellolla liekassa saaden parempaa sapuskaa. Tuotokset eivät olleet suuria. Lehmät haettiin lypsylle, elleivät itse tulleet. Haassa oli selvät polut, mistä ne kulkivat. Kesällä 1945 auringonpimennyksen aikaan erehtyivät tulemaan juosten keskellä päivää, luulivat varmaan myöhästyvänsä lypsyltä. Olihan se outoa ihmisellekin.

Syksyllä laidunnettiin niittyjen odelmikot ja käytiin lypsyllä hevoskyydillä. Kävin myös paimenessa sisareni kanssa, jos niitty ei ollut aidattu.

Luonteeltaan lehmät olivat erilaisia: jotkut selviä johtajia, toiset rauhallisia perässäkulkijoita. Olivatpa jotkut kipakoitakin, niitä tiesi sitten käsitellessä varoa. Ne johtajatyypit löysivät aidoistakin heikommat kohdat.

Kyytöt olivat pitkäikäisiä, useimmat poikivat 7–8 kertaa. Kannel oli ostolehmä. Se tuli kantavana hiehona jo kolmanteen karjaan. Luonteeltaan se oli vilkas ja arka, ja se pelkäsi miehiä. Siitä se sitten rauhoittui ja oppi talon tavoille. Kannel oli terve ja pitkäikäinen ja poiki säännöllisesti 16 kertaa.

Satu-niminen lehmä tuli vanhemmiten konstikkaaksi, se pidätti maitonsa. Vain suurussanko edessä sai sen hormonit hyrräämään ja maito virtasi.

Näitä lehmäasioita on mukava muistella vanhanakin. Tulee ihan mieleen selata vielä karjakirjojakin, jos niitä lapsuuskodin aitasta löytyy. On jo kuitenkin aika jättää kirjat ja palata nykyaikaan.

Laila Vidgren, Kuopio

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.