Suomen lehmästä

Ensimmäiset muistot lehmästä ovat viisikymmenluvun alkupuolelta. Tuolloin silloiseen kotiini, joka oli syntymäkotini Manamansalon saarella, tuotiin lehmä äidin kotitalosta Kankaalta. Se oli suomenlehmä, kyyttö ja perintölehmä. Se oli silloin lapsen mielestä iso ja komea, jota se todellisuudessakin oli. Se oli hyvin lauhkea ja tottelevainen luonteeltaan, sitä ei tarvinnut pelätä. Se oli aina terve, ja poikimiset olivat helppoja. Se oli hyvä lehmä. Se lypsi parhaassa maidossa ollessaan toista ämpärillistä lypsykerrallaan, mikä oli mielestäni tuolloiset rehut huomioon ottaen hyvä tulos.

Yksi erikoisuus sillä lehmällä oli, joka jäi mieleeni erityisen hyvin. Tuolloin piti opetella lypsämään, ja lypsy tapahtui käsin, koska koneita ei mökkipaikoissa ollut. Sen vetimet olivat paksut ja pulleat, kun yritin puristaa maitoa niistä; se otti voimille. Niin, ja jos et vienyt sille jauhoja tai perunoita syötäväksi lypsylle mennessäsi, et saanut maitoa vaikka mitä olisit tehnyt. Mutta maito ikään kuin valahti vetimiin herkkujen myötä.

Perintölehmän nimi oli Oma. Eräästä sen vasikasta kasvatettiin lehmä, joka oli jossakin suhteessa emonsa oloinen. Se oli suhteellisen kookas ja vetimet ja utareet samantyyppiset kuin emollaan. Sen valkoisessa otsassa oli punaruskeita pisteitä kuten Otavan tähdistössä. Sen nimeksi annettiinkin Otava. Maidon pidätyskykyä sillä ei ollut, mutta se oli voimakas ja ovela. Kun jouduin paimentamaan lehmiä, joiden joukossa oli Otava, niin Otava vakli ja harhautti paimenen. Sitten se säntäsi laukkaan, ja lehmät karkasivat peltoon.

Toinen Oman vasikoista oli Pensikki. Se oli vähän matalampi kuin emänsä, mutta vetimet ja utareet olivat emonsa tyyppiä. Pensikin maidosta äiti sanoi: ”Se on sellaista sintua, mutta hyvää juustoleipämaitoa se on.” Pensikki oli lauhkea, Otava oli vähän töykeä. Pensikin heikkoutena oli, että sen kynnet etusissa kasvoivat nopeasti sellaisiksi ”suksiksi”, joten niitä piti usein leikata. Kesällä se luisteli, jos ei ollut kynsiä leikattu.

Otavan vasikka oli taas Pälvi. Rakenteeltaan äitinsä oloinen, mutta maidon tuotantokyky oli edeltäjää heikompi.

Sitten haluttiin uutta verta karjaan. Isä toi kyyttövasikan Kivesjärven Ainolasta. Sille annettiin nimeksi Sulina. Sen ensimmäinen vasikka oli sonni ja komea kuin prinssi. Veljeni antoi sille nimeksi Kenedy. Siitä kasvoi kaunispiirteinen eläin, jota käytettiin astutukseen omalle karjalle, mutta myös naapureiden lehmille. Keinosiemennystä ei vielä tuolloin ollut. Sulinan toinen vasikka syntyi Vuokon päivänä ja sai nimekseen Vuokko. Se oli emon tapaan lauhkea, ihmisiin kiintyvä lehmä. Maidon määrä jäi emostaan vähäisemmäksi. Sulina nääs tuotti maitoa lähemmäs kaksi ämpäriä kerralla.

Maito oli hyvää juustomaitoa. Leipäjuustoa siitä usein tehtiinkin. Juustoja vietiin viemisinä, jos mentiin jonnekin käymään kylässä. Erityisesti jos oli tiedossa, että kyläpaikassa ei ole lehmät lypsyssä tai niitä ei ole lainkaan. Rasvan määrä tietenkin vaihteli eri lehmillä. Se vaikutti kerman määrään, jota meijeroidessa tuli, ja sitä kautta saatavan voin määrään. Voita vietiin kauppaan. Sillä vaihdettiin kahvia ja muita tarvittavia tavaroita.

Kuusikymmenluvun lopulla vanhin veljeni, joka oli tilanhoitajana Kouvolassa, osti sieltä ay-hiehon ja toi sen meille kotiin. Se oli alku rodun vaihdokselle. Maitoa oli alettu lähettää meijeriin, ja rasvaprosentit olivat alhaisia. Maidon hinta määräytyi silloin pelkästään rasvaprosentin mukaan. Se oli aiheena uuteen lehmärotuun.

Se ei ehkä ollut kovinkaan edullista, koska uuden rodun myötä tuli myös eläinlääkäri. Tuli utareongelmia ja poikimahalvauksia, joten rasvaprosentin nousu ei tuottanut mitään. Se lisäsi myös huolenpidon määrää, koska sairas eläin vaati ympärivuorokautista tarkkailua.

Uuden rodun myötä tuli myös keinosiemennys. Vasikoiden koko kasvoi, mutta poikimiset vaikeutuivat. Sarvipäisiä lehmiä oli paljon vaikeampi ja vaarallisempi hoitaa.

Isä teurasti kotitarpeeksi vasikoita. Niiden lihaa paistettiin uunissa olkien tai päreen päällä. Ja se liha oli tosi maukasta. Aikuiset lehmät myytiin lihanostajille, joita kulki muutaman kerran vuodessa. Lihakunnan ostajana muistan Ville Leinosen, joka kulki säännöllisesti ostomatkoilla.

Nahat vietiin parkittaviksi, ja niistä suutari Veeti Qvist teki kenkiä, oikein sellaisia pitkävartisia saappaita.

Laitumina oli luonnonvaraiset suoalueet ja heikoimmat peltojen laitamat. Peltoa oli vähän, ja siksi sitä täytyi säästää talvea varten tarvittavaa rehua varten. Viljaa oli myös melko vähän, koska maat olivat karuja ja lannoitteita vähän. Kivennäinen korvattiin suolakaloilla, joita lehmille annettiin. Ne söivät niitä halukkaasti. Kaloja vaan ei saanut antaa kuin korkeintaan yhden päivässä, muuten maito olisi maistunut kalalle. Kaupan kivennäisiä tuli vasta kuusikymmenluvulla.

Heiniäkin oli vähän vielä kuusikymmenluvullakin. Heiniä korvattiin oljilla, joita leikattiin silppukoneella silpuiksi, ja niistä tehtiin apetta. Silput kastettiin sitä varten tehdyissä laatikoissa ja ripoteltiin silppujen joukkoon jauhoja. AIV:tä saivat vain viimeiset kyyttöjen vuosikerrat. Sekin tuli voimakkaammin kuvioihin uuden rodun tullessa tietoisuuteen ja hoitoon.

Kyytöistä luopumiseen johti uuden rodun tulo. Se oli kookkaampaa, saatiin lihaa enemmän. Saatiin rasvaisempaa maitoa, ehkä jonkin verran enemmän kuin kyytöiltä. Se oli muotiasiakin; se oli ison talon touhua, kun oli isot lehmät. Karjan tarkkailua ei kotonani ollut kyyttöjen aikana eikä vielä uuden rodun mukanakaan tullut. Ratkaisut oli kyllä sikäli omissa käsissä.

Hoitaja työ kyyttöjen aikana oli mukavaa. Ne oli ihmisystävällisiä ja lauhkeita, ei tarvinnut pelätä, ja tottuivat nopeasti uuteen hoitajaan. Vaatimatonkin ruokinta kelpasi niille. Ne söivät mielellään puiden lehtiä ja sieniäkin. Niille kelpasi suon kasvillisuus. Niille ei tarvinnut kutsua eläinlääkäriä, ne olivat terveitä.

 

Katri Kumpulainen

Suolahti

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.