Vaatimaton ja sitkeä itäsuomenkarja

Kirjoitan sympaattisesta itäsuomenkarjasta, jota oli lapsuudenkodissani Muuruveden Murtolahden Ihannemäellä.

1940- ja 50-luvulla pidettiin kotonani keskimäärin 6 lypsylehmää, lisäksi muutamia kasvavia hiehoja, joitain mulliksi kasvatettavia vasikoita ja joskus sonnipurakin, jopa siitoskäytössä. Karja oli puhtaasti itäsuomalaisia kyyttöjä.

Sodan jälkeinen aika oli maaseudullakin, ja erikoisesti pienviljelystiloilla, niukkaakin niukempaa. Niin ihmisiltä kuin kotieläimiltäkin kysyttiin elämästä selviämiseksi todellista sitkeyttä.

Itäsuomenkarja oli elämän ylläpitäjänä ja maidontuottajana niukkoihin oloihin mitä parhain. Kun karjan rehunsaanti koostui pääasiassa oman pellon tuotteista, joutui usein keväällä, kesää odottaessa, niin ihmiset kuin karjakin venymään kestokyvyn rajoille saakka. Siihen tehtävään oli kyyttö kaikessa vaatimattomuudessaan suorastaan taivaanlahja.

Lehmien lisärehuksi saatiin neljäkymmentäluvulla selluloosaa, eräänlaista oksamassapahvimössöä, johon oli sekoitettu hieman kaurajauhoja mausteeksi. Mutta oman pellon vilja, kaura, ohra, peruna, juurikasvit olivat ne pääasialliset ravintoaineet ja suola tietenkin, jolla lehmiä ruokittiin. Kesällä lehmät olivat väljänmetsässä laitumella, jossa ne yleensä heruivat, kun löysivät sieltä monipuolisen ravinnon kaikkine hiven- ja kivennäisaineineen.

Sitkeä kyyttö oli siitä erikoinen, että se sairasti ani harvoin. Siihen lienee ollut syynä niukka luomuruokinta. Lehmät eivät olleet maitotehtaita, joiden utaret olisivat roikkuneet maataviistävinä ja "mäkivöiden" avulla mukana kannettavina, lehmät kantoivat utarensa itse. Tosin heruminenkin poikimisen jälkeen oli keskimäärin 15-16 kg ja ummessaoloaika ennen poikimista kesti kaksi, jopa kolme kuukautta. Lehmiä poi'itettiin 15-16 kertaa, siis ne palvelivat lypsäjinä jopa parikymmentä vuotta.

Lehmät olivat kuin perheenjäseniä, niitä kunnioitettiin, niille puhuttiin ja hoidettiin kuin parastakin lemmikkieläintä. Lehmät tunsivat hoitajansa, jopa niin, että saattoi käydä, jos välillä joutui jokin vieras lypsämään lehmää, että se kätki maitonsa, eikä luovuttanut sitä kuin omalle hoitaja-lypsäjälleen. Meidänkin perheessä oli kaikilla lapsilla, myös äidillä ja isällä oma nimikkolehmänsä, jota lehmän nimikko-omistaja paijasi suurella rakkaudella. Ja ne tunsivat toisensa.

Kun kesällä lehmät olivat väljänmetsälaitumilla, aidat olivat pääasiassa pisteaitoja, jotka kulkivat naapurin rajoja myöten. Raja- aidoista huolehtiminen oli jaettu naapurien kesken omiin osapätkiin. Navetan lähelle oli metsästä johdettu sola, joka päätyi levennettyyn osaan tarhaa. Sinne aina lypsyn edellä tehtiin kivikiehkeroon lehmisavut lypsynaikana ötököiden loitollapitämiseksi.

Lehmät olivat siitäkin ihmeellisiä, että ne tiesivät kellontarkasti lypsyaikansa ja tulivat kuin nakutettuna tarhaan tai tarhan veräjälle lypsyä odottamaan. Tultuaan ne alkoivat ammua. Lypsettäessä lehmiä ei pidetty kiinni, vaan ne seisoivat koko lypsyajan paikallaan. Usein olin pikkupoikana lepänlehtihoskalla ripsumassa lypsettävää lehmää, ettei se potkinut ötököitä ja häirinnyt lypsämistä.

Syyskesällä lehmiä syötettiin heinäpelloille nousseessa äpärikössä. Lehmiä pidettiin liekariimussa, jota käytiin pari kertaa päivässä siirtämässä. Myöhemmin viisikymmentäluvulla laitettiin peltojen ympärille sähkölanka, jonka voimantuottajana oli patterilla käypä paimenpoika.

Myös paimentamalla syötettiin lehmiä äpäriköissä. Paimentamisesta tuli minullekin tuttua hommaa ja jopa mieluista puuhaa. Myöhemmällä syksyllä lehmät tuotiin yöksi navettaan ja aamulla taas kuuran sulamisen jälkeen ne vietiin peltolaitumelle. Kun syksyllä alkoi navettakausi, lehmiä syötettiin vielä ruislaihoäpärikössä, jota ne samalla lannoittivat ja polkivat, että ruispelto talvehti hyvin. Navettakauden alettua lehmiä ulkoilutettiin pitkälle syksyyn niin, että käytettiin päivittäin metsälähteellä juottamassa. Juottoreisulle koko laumalle ei tarvinnut kuin yhden hengen, lehmät tiesivät tehtänvänsä ja tulivat aina navettaan omiin pilttuisiinsa.

Viisikymmentäluvulla lehmiä alettiin jalostamaan siten, että kylälle perustettiin sonniosuuskunta, johon lehmälliset talot liittyivät. Ostettiin hyvärotuinen itäsuomalainen sonni, joka sijoitettiin yhteen taloon ja jossa lehmät käytettiin astuttamassa. Astutusmaksu oli lehmäkohtainen ja sonninpitäjätalolle maksettiin vielä pieni korvaus.

Kun sitten tuo kirosana, hyvinvointi, alkoi nostaa päätään ja väkirehujen saantikin tuli mahdolliseksi, lehmät tietenkin alkoivat tuottamaan enemmin, mutta sen myötä alkoi myös ilmetä erilaisia sairauksia, kuten utaretulehduksia ja poikimahalvauksia ja lehmiä joutui laittamaan teuraaksi parhaassa tuotantoiässä. Sitä kautta myös lehmien elinikä alkoi lyhenemään.

Tuo sympaattinen ja sitkeä itäsuomalainen kyyttö oli ja vieläkin on aivan tuhotuomion partaalla. Sen säilyttämiseksi on taiteilija Miina Äkkijyrkkä tehnyt persoonallisella tavallaan rajusti töitä, mikä on suuresti arvostettavaa. Hän on tuonut esille myös näkökohdan, jota ei nykyinen markkinavoimien sokaisema kansa ymmärrä, että kyyttö on kaikessa vaatimattomudessaan mitä parhain tuotantoeläin. Se on pitkäikäinen, terve, syö vähän. Se korvaa suursyömärin tuotannon ja mikä parhainta, kyyttö on myös metsien ja luonnonlaitumien kunnossapitäjä parhaasta päästä.

Erkki Holopainen

Ps. Kerran, kun lehmä oli poikinut väljänmetsälaitumelle, se tuli veräjälle ammumaan. Äiti ihmetteli, mikä nyt Ystävällä, kun se ammuu veräjällä. Lähdimme katsomaan. Äitini näki heti, että lehmä oli poikinut ja sanoi Ystävälle, viepäs meijjät sen vasikan luokse. Ystävä läksi kulkemaan edellä ja vei meidät kauaksi metsään sakean kuusen juurelle, tyrkkäsi turvallaan puhtaaksi nuoltua vasikkaa, siinä se on. Äiti otti vasikan syliinsä ja veimme Ystävän sekä nätin vasikan navettaan, toipumaan poikimisesta muutamaksi päiväksi. Ystävän toiminta oli kovin liikuttavaa !

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.