Siiri Enorannan novelli Fotosynteesi

”Taluta minua”, sanoin lemmikilleni sinä aamuna, ”pidä lujasti kiinni.” Kay piti.

”Kyllä, Jin”, hän sanoi, hän ei koskaan sanonut minulle ei. Me liityimme kiireisen kävelykadun kakofoniaan, hologrammit ja leijuvat raitiovaunut vilahtelivat ohi. Suljin silmäni ja pyysin kruunultani muistoa. Kruunu oli aikamme bioteknologinen huipputuote, kuin mehikasvin lehteä, vihertävää, läpikuultavaa. Sen hiusta hienommat rihmat kulkivat päänahkani läpi aivoihin saakka. Kruunu sai energiansa yhteyttämisestä niin kuin mikä tahansa kasvi, ja niin minä polarkkina olin yhtä luonnon kanssa ja samalla sen yläpuolella.

Lemmikkini Kay tiesi, ettei minua saanut häiritä puhumalla, siksi meillä oli tarkasti sovitut merkit. Pikkusormen puristaminen tarkoitti portaita, ranteen kääntäminen sisäänpäin sitä, että piti kumartua.

Lemmikkini askelten kopina vierelläni oli viimeinen ääni, joka katosi, kun sukelsin muistikuvaan. Olin auringonvalon raidoittamassa metsässä, maan ja mahlan tuoksu ympärilläni, täplälivertäjän laulu vasemmalta tammen latvasta, ohisuhahtavan päivänkorennon välähdys oikealta. Polku kaarsi kohti lampea – mutta en ehtinyt vielä edes metsäkauriiden kohdalle, kun Kay jo ravisti peukaloani. Se merkitsi, että valvemaailmassa vastaan käveli joku tarpeeksi huomionarvoinen, jotta kannatti tulla ulos muistosta. Avasin silmäni varovasti raolleen samalla, kun sammutin muistikuvan, jota kruununi minulle syötti. Kaupungin miljardit sykkivät valot viilsivät varjoisan metsän jälkeen, horisontissa myllersivät hurjat purppurapilvet, ne joista rikkurit levittelivät valheita. Kayn keho oli

jälleen siinä, vasten kylkeäni.

”Huomenta Jin.”

Se oli Bao, suunnilleen ikäiseni polarkki. Meidän vanhempamme olivat ystäviä, kävimme samoilla kutsuilla tämän tästä. Suutelimme ilmaa toistemme poskien vieressä. Sitten katselimme huvittuneina, kuinka lemmikkimme tervehtivät toisiaan primitiivisesti painaen hetkeksi otsansa vastakkain.

”Olitko taas metsäkävelyllä?” Bao kysyi.

”Menitkö sinä taas vesisotaa?”

Kerran kotini ullakolla olimme katsoneet toistemme lempimuistot.

”Arvaa, mitä lemmikkini kysyi minulta tänään”, Bao yllytti. Hän oli hilpeä ja julma, ja hänen lemmikkinsä painoi katseensa. ”Hän kysyi, emmekö voisi mennä vesipuistoon oikeasti!”

”Ai muiston katsomisen sijaan?”

”Niin, kuvittele!”

Bao tökki lemmikkiään käsivarteen terävällä sormellaan.

”Bao, sinun pitää olla kiltti! Eivät he voi ymmärtää, kun heillä ei ole kruunua.”

Kyllä minua vähän nauratti lemmikin typeryys. Mutta toisinaan säälin Kayta, hänen alkeellisuuttaan, hänen muistojensa epäluotettavuutta ja surkeaa laatua. Silitin Kayn tyhjää päälakea, missä hiusten seasta ei noussut yhtään mitään, oli vain kallon kaartuva muoto kämmeneni alla. Mutta sääli oli heikkoutta – minä olin syntynyt polarkiksi ja Kay lemmikiksi, me kumpikin toteutimme omaa tehtäväämme.

”Ethän sinä ole yhtä tyhmä kuin Baon lemmikki?” sanoin, kun jatkoimme matkaa. ”Kai sinä

ymmärrät, miksi muistoissa on paras olla?”

”Menneisyys on turvallisempi paikka kuin nykyhetki”, Kay sanoi.

”Nykyhetki on epäluotettava. Muistoissa asuu totuus.”

”Hyvä, Kay”, sanoin ja annoin hänelle helmen.

Hän laittoi sen suuhunsa. Kay oli hyvä lemmikki, vaikkei hän ollutkaan kasvanut pesäyhteisössä, vaan hänet oli pyydystetty joutomailta lapsena. Olin saanut Kayn kun olin seitsemän, siinä iässä polarkit yleensäkin saivat lemmikkinsä. Nyt me olimme molemmat viidentoista. Kaylla oli kestänyt jonkin aikaa kesyyntyä, mutta nykyään hän oli mitä sopuisin.

Helmi alkoi vaikuttaa, ja Kayn silmiin tuli pehmeä, unelmoiva katse. Menin takaisin muistoon, ja jatkoimme matkaa.

Olin opetellut huiputtamaan Jiniä: laitoin kyllä helmen suuhuni, kun hän minulle sellaisen tarjosi, mutta heti hänen katsoessaan muualle syljin sen pois. Se ehti silti vaikuttaa vähän. Maailma tuli epätarkaksi reunoiltaan, ajatukseni kävivät muhjuisiksi.

Teki niin kovasti mieli antautua Jinin arvovallalle, ja lakata ponnistelemasta sitä vastaan, mitä minulle oli seitsemänvuotiaasta asti opetettu. Eikä Jin tuntunut kontrolloivalta hirviöltä ojentaessaan minulle helmeä, hänhän piti minut turvassa, hän antoi minulle lahjan, karamellin. Mutta vastaantulevien lemmikkien katseissa näin kapinan. He taluttivat uneksuvia polarkkejaan niin kuin minäkin, pitelivät säteilyvarjoja näiden kruunupäiden yläpuolella.

Lemmikkien täytyi olla aina valmiina auttamaan ja huolehtimaan, sellainen oli maailmanjärjestys, eikä sitä saanut kyseenalaistaa. Vain muistoloissa lemmikit saattoivat jutella keskenään sillä aikaa, kun polarkit makasivat lepotuoleissaan silmät suljettuina nauraen, itkien, uudelleen äitinsä rintaa imien. Me olimme varovaisia ja hiljaisia, pidimme polarkkiemme salaisuudet. Kukaan ei vahingossakaan katsonut länteen, missä vanhan kansan nanoroboteilla vangitsemat hiilidioksidipilvet hiipivät jatkuvasti lähemmäs.

Olin yrittänyt puhua pilvistä Jinin kanssa.

”Tiedätkö sinä, mitä tapahtui entiselle maailmalle?”

”Ihmiset pilasivat sen”, Jin sanoi huolettomasti. ”Lopulta heidän oli uhrattava siitä suurin osa, vedettävä myrkyt maanpinnalle pois ilmakehästä.”

”Kruunuthan ovat samankaltaista teknologiaa kuin nanorobotit. Oletko kuullut puhuttavan, että nyt kun kaupungissamme jo miljoona polarkkia katselee uniaan, kruunut ovat alkaneet vetää puoleensa purppurapilviä?”

”Se on rikkureiden valhetta”, Jin sanoi. ”Ethän voi kuvitella, että kannattaisi uskoa jotakuta, joka on vapaaehtoisesti ottanut kruununsa pois.” Hän värisi kauhusta.

”Mutta pilvet tulevat kuitenkin lähemmäs.”

”Isä lupasi, että niiden välttämiseen keksitään keino, ennen kuin ne käyvät meille vaarallisiksi. Ja sillä välin jokainen omistamamme hehtaari on yhä arvokkaampi!”

Hän nauroi ja taputti poskeani. Enkä minä sanonut, että kotiseutuni oli jo jäänyt purppuraisten hiilidioksidipilvien alle.

”Mutta entä jos se on totta?” kysyin hiljaa.

Kysyin sitä monta kertaa. Entä jos kruunut tarvitsevat lisää energiaa, kun polarkeille ei enää riitä mikään määrä muistoja? Ja Jin nauroi ja käski minun lakata hupsuttelemasta, hän antoi minulle helmiä, ja minä nielin ne.

Mutta kerran yhdessä muistoloista eräs vanha lemmikki lähestyi minua sillä aikaa, kun Jin katseli sataprosenttisella toistotarkkuudella lapsuutensa metsäkävelyä noin tuhannetta kertaa.

”Jos ei olisi lemmikkejä, ei olisi myöskään polarkkeja”, lemmikki sanoi. Hänen täytyi olla jo yli kahdensadan, niin ryppyiset olivat hänen kasvonsa.

”Mitä tarkoitat?” kysyin säikähtäneenä.

”He ovat rikkaita vain, koska me olemme köyhiä. He ovat vallassa vain, koska me palvelemme.” Painoin kauhuissani pääni, sillä sellaisesta saattoi menettää asemansa, eikä mikään ollut arvottomampaa kuin lemmikki ilman polarkkia. ”Helmien vieroitusoireista voi selvitä”, hän sanoi, ja oli totta, ettei hänen katseensa ollut lainkaan utuinen. ”Tule Muistonsieppaajan aukiolle keskiyöllä, me kokoonnumme siellä joka kolmannella jaksolla.”

Enkä minä ollut mennyt, en vielä moneen jaksoon, en ennen kuin eräänä yönä näin unen siitä, kuinka minut vietiin kotoa, kun olin seitsemän.

Nyt kun kävelimme Jinin kanssa kohti kaupungin laitaa, ja lemmikit kohtasivat minut kirkkain, terävin silmin, minä mietin katsoisinko äitini kasvoja, jos minulla olisi kruunu, katsoisinko, vaikka se merkitsisi purppuraista aamunkoittoa?

Hahmotin hajamielisenä, kuinka maa jalkojeni alla muuttui kaupungin sileästä pinnoituksesta joustavaan, epätasaiseen, mutta olin syvällä muistossa, enkä piitannut.

Muisto ei ollut se, jossa tapasin Kayn ensimmäistä kertaa, tai toista tai kolmatta, ei, hänelle oli pitänyt antaa helmiä väkisin jonkin aikaa, jotta hän oli rauhoittunut. Mutta se, kun Kay otti helmen ensimmäisen kerran vapaaehtoisesti kämmeneltäni huolellisin sormin, laittoi sen suuhunsa, tarttui minua kädestä ja hymyili – se oli minun toiseksi katsotuin muistoni.

En ollut koskaan kertonut Kaylle. Olimme menneet leikkimään leijusaliin, ja olin tiennyt, että hän olisi ikuisesti minun. Mutta nyt jokin oli oudosti, aistin nanorobottien erittämien sitojakemikaalien ruosteisen lemun, pysäytin muiston, avasin silmät.

”Mitä me täällä teemme?” kysyin Kaylta.

”Halusin yrittää vielä kerran”, hän sanoi, hänen silmänsä näyttivät oudoilta.

Olimme kaupungin ulkopuolella, joutomaan rajalla, ja edessämme kuvottavasti pyörteilevät purppuraiset pilvet täyttivät horisontin.

”Yrittää mitä?”

”Jin, voisitko sinä luopua kruunustasi?”

”Oletko tullut hulluksi?” minä kivahdin, vaikka tiesin jo, että hän oli, ei kukaan muuten olisi kysynyt sellaista. Olin niin ällistynyt, ettei minua pelottanut.

”Sinä tiedät, että kruunusi tarvitsee hiilidioksidia. Olet nähnyt, kuinka pilvet valuvat yhä lähemmäs, eivätkä ne näytä yhtään pienentyvän, eivät ainakaan täällä. Kohta ne syövät kaupungin.”

”Isä on luvannut, ettei niin käy”, tämän tiesin sydämessäni yhtä varmasti kuin tiesin olevani polarkki.

”Mutta etkö huomaa, kuinka nyt toistetaan vanhan kansan virheitä?”

Läimäytin Kayta kasvoihin. En usein joutunut tekemään niin.

”Sinulla ei ole lupa verrata polarkkeja vanhaan kansaan. Vanhan maailman ihmiset olivat sivistymättömiä, me emme ole. Lakkaa hulluttelemasta. Kaikki järjestyy kyllä.”

Kay seisoi kädet suorina kylkiä vasten, hänen poskensa kävi punertavaksi lyönnin jäljiltä.

”Eikö sinua siis haittaa, jos muut tuhoutuvat, kunhan sinä selviät?”

”Ei tässä kukaan tuhoudu”, kivahdin, mutten oikeastaan enää tiennyt, mitä sanani tarkoittivat, kun Kay seisoi edessäni ilme niin kummallisena, ja hänen takanaan kemikaalien värjäämät saastepilvet velloivat läpäisemättöminä, kuolettavina.

”Hyvä on”, Kay kuiskasi.

Kay oli minun onnellinen muistoni, ja nyt hän tuli minua kohti ja tarttui kruunuuni, ja jotakin rusahti rikki.

*

En ollut nähnyt Jinin itkevän montaakaan kertaa. Huomasin ensin hänen kyyneleensä ja sitten vasta omani. Olin käynyt sitä läpi kuvitelmissani yhä uudelleen, siitä asti kun olimme sitoutuneet suunnitelmaan Muistonsieppaajan aukiolla jaksokausia sitten. Ei se ollut hengenvaarallista polarkille, niin minulle oli vakuutettu. En olisi ikinä satuttanut Jiniä. Mutta nyt hän istui maassa edessäni sekavana, runneltuna, hän tuijotti tyhjyyteen hiukset pörrössä kuin eksynyt pöllönpoikanen, kuiskaili jotakin hiljaa. Tajusin piteleväni hänen nahkealehtistä kruunuaan. Pudotin sen inhoten maahan. Valahdin siihen itsekin, Jinin viereen.

”Minä en löydä niitä”, hän kuiskasi. ”Olen eksyksissä.”

Silmäkulmastani näin kauempana hortoilevan kruunuttoman polarkin, hänen perässään lamaantuneena kulkevan lemmikin. Me olimme tehneet sen kaikki samaan aikaan. Nyt maailmanjärjestys menisi uusiksi. Ehkä.

”En löydä sinua.”

”Tässä minä olen”, sanoin hiljaa.

Istuimme siinä pitkän aikaa. Kaksi nuorta kädet vapisten. Joku, joka ei tuntenut meitä, ajattelisi varmaan, että me näytimme samalta.

Kirjailija Siiri Enorannan novelli Fotosynteesi julkaisiin sanomalehdissä Luetko sinä? -kampanjan yhteydessä syyskuussa. Kahdeksasluokkalaiset kirjoittivat novellista arvosteluja. Pohjois-Savon alueelta parhaaksi ja valtakunnalliseen loppukilpailuun valittiin Maaninkajärven koulun Titi Lampisen arvostelu Heräämmekö? Valinnan teki Sanomalehti opetuksessa -työryhmä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.