Näädän lumoissa

Kaavilainen Viljo Räsänen,70, esittelee syksyn ensimmäistä saalisnäätäänsä Jurvasen rannalla sijaitsevalla kesämökillään. Keskikokoinen naaras erehtyi hirven perkuujätteillä syötitettyyn loukkuun heti pyyntikauden alussa.

- Kalasyöttiä ei näätä hyväksy, Räsänen tietää.

Kyläläisten hyvin tuntema Näätä-Ville on pyydystänyt kaikkiaan lähes 350 kultakurkkua. Suorituksen arvoa lisää se, että suurin osa niistä on saatu lumikelillä jäljestämällä ja ampumalla. Oman koiran apu on ollut joskus korvaamaton.

- Maaliskuun lopussa ovat kelit yleensä sellaiset, että koiraton mies jää helposti ilman saalista, Räsänen tunnustaa.

Viime vuosien vähälumiset ja muutenkin oikuttelevat talvet ovat vaikeuttaneet jäljittämistä. Niinpä Räsänen on ottanut myös loukut ja hetitappavat raudat käyttöön.

- Koiraa ei muutenkaan uskalla enää susien takia metsälle viedä.

Viisi vuotta harjoittelua

Ensimmäisen näätänsä lähes neljän vuosikymmenen takaa Räsänen muistaa kuin eilisen päivän. Oli itsenäisyyspäivä vuonna 1971. Lumijälkeä seuraamalla näädän päiväpiilo löytyi viimein, ja kultakurkku päätyi reppuun.

- Sillä hetkellä olin myyty mies.

Jatko ei sujunut aivan yhtä helposti. Seuraavat viisi vuotta meni Räsäsen mukaan näädän metkuja opetellessa ja eläimen viisautta ihmetellessä.

Monia hauskoja kommelluksiakin sattui. Kerran Räsänen kipusi puuhun tarkistamaan oravanpesää. Ase jäi tietenkin maahan, ja eikös vain näätä ampaissut pesästä loikaten saman tien viereiseen puuhun.

Hölmistynyt mies ei tohtinut tehdä temppua perässä, joten näätä karkasi melkein käsistä ja meni sillä kertaa menojaan.

- Kuten niin usein sen jälkeenkin, Räsänen paljastaa.

Päiväpiilo etsittävä

Näädän menestyksellinen jäljittäminen edellyttää lumikeliä. Keskitalven upottavassa umpihangessa kulkeminen vaatii kosolti sitkeyttä ja sisua.

- Pisimmillään on pitänyt hiihtää parikymmentäkin kilometriä ennen piilon löytymistä. Joskus taas näätä on ollut repussa muutaman sadan metrin jäljittämisen tuloksena, Räsänen muistelee.

Näätä kulkee Räsänen havaintojen mukaan hyvin usein hyppimällä puusta toiseen laskeumatta lainkaan hangelle. Kulkusuunnan keksiminen lumisesta kuusikosta edellyttää tällöin tarkkaakin tarkempaa silmää ja luonnon tuntemista.

- Täytyy tarkkailla lumettomia oksia ja päätellä suunta niistä, Räsänen opastaa.

Paitsi oravanpesän, näätä valitsee päiväpiilokseen usein maahan työntyvän onkalon eli komon.

Se voi lymytä yhtä hyvin puun juurella, juurakossa tai kivenkolossa. Miten sen sieltä sitten saa saaliiksi, onkin kokonaan toinen asia.

- Komon voi tukkia repulla siksi ajaksi, kunnes apuvoimia tai koira saadaan paikalle.

Suuaukkoon voi Räsäsen mukaan myös virittää raudat, jotka täytyy naamioida huolellisesti vaikkapa kuusenhavuilla.

Tarkat muistiinpanot

Pisimmillään erään näädän jäljitys kesti yli kaksi viikkoa. Räsänen oli nimittäin jahtikaverinsa kanssa yksinkertaisesti päättänyt, että periksi ei tällä kertaa anneta.

- Toinen jäljitti, kun toinen lepäsi kotona. Seuraavana aamuna vuoro vaihtui, välillä mentiin yhdessäkin, Räsänen muistelee.

Ja nahkurin orsillehan sekin yksilö viimein päätyi.

Räsänen on pitänyt tarkkaa kirjaa pyytämistään näädistä.

Muistiinpanoista löytyy päivämäärien ja pyyntipaikkojen lisäksi jokaisen saaliseläimen sukupuoli ja paino kymmenen gramman tarkkuudella.

- Suurin uros painoi 1650 grammaa, naaraat ovat kaikki olleet alle kiloisia. Pienin niistä painoi 620 g. Keskipaino on 900-1000 gramman välillä, Räsänen toteaa.

Mökin seinällä olevaan Kaavin kunnan pohjoisosien seutukarttaan on myös merkitty nuppineuloilla kaikki saantipaikat. Keskittymiä on siellä täällä.

- Yksi parhaista alueista oli entisen kaatopaikan tienoo, Räsänen paljastaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.