Pieniä ovat silakat joulukaloiksi

Tässä Osmo pitää aina koukkua, laitetaan se tähän!

Tapio jarrutti potkukelkan vauhdin jääkengällä sammuksiin niin, että jäähän jäi kuin jättikissan raapaisujen jäljet. Kelkka pysähtyi muutama metri ruovikon rintuuksesta lahden puolelle. Edessä oli kilometrinen järven selkä, takana kotolahti rantapeltoineen ja vähän kauempana rannasta kotopiha.

Immo nousi kelkan kyydistä ja pudotti sylistään jäälle kirveen, koukkukepin luokkeineen ja siimoineen sekä pitkän avantopuun. Ylihuomenna tulisi pukki ja kotojärvi oli kolmiöisessä mustankirkkaassa jäässä.

Vakka-Suomen talventulo oli jälleen kerran ollut sitä samaa, mitä se joka vuosi on: tullako vai eikö tulla.

Vihdoin viikonvaihteessa oli alkanut pakastaa ja elohopea mittarissa oli vajonnut jo viiteentoista kylmälukemaan. Kotojärvi oli posahtanut yhdessä yössä umpijäähän, samoin kotopihan ohi rantapeltojen halki lahdelle antava oja, jonka jäätä pojat olivat pitäneet jo eilisestä alkaen liukujäänään. Järvelle heillä oli ehdoton kielto sekä äidin että isän suulla.

Kiellosta huolimatta pojat olivat käyneet järvellä jo eilen ihan vain lahden rannalla kokeilemassa jään vahvuutta. Pojathan ovat poikia, ja eihän alle kymmenvuotias miesihminen usko, ellei itse ihan pikkuisen koeta. Kuten eivät usko sitä vanhemmatkaan miehet.

Isä piipahti aamusella kirkolla millä lie jouluasialla ja toi tullessaan pari kiloa tuoreita silakoita. Kun pojat näkivät silakat, niin oitis heihin iski ajatus, että pieniä ovat silakat joulukaloiksi. Elikkä: Kotojärvi on jäässä. Liiterivajassa on sotaväessä olevan veli-Osmon iskukoukkuja vain odottamassa virittäjäänsä. Isä toi täkyjä. Mitä enää aikailla!

Aikuisille ei kuitenkaan passannut aatoksesta edes hiiskua. Oli siis toimittava vaivihkaa ja salaa.

Tapio, yhdeksänvuotias ja pari vuotta pikkuveljeään Immoa vanhempi, pihisti tiskipöydältä yhden mahdottoman ison silakan ja livahti tuvan ovesta ulos. Isän ja äidin puuhastellessa navetta-askareitaan häipyivät pojat ojaa pitkin lahdelle sinne, mihin tiesivät Osmon aina ensimmäiseksi virittävän koukkunsa.

Immo alkoi iskeä kirveellä avantoa. Liukkaalla jäällä se oli tehtävä polviltaan. Neljäs isku sai terän läpi jotta vesi vain roiskahti iskijän silmille. Hetkessä sitten jäässä oli reilusti parikymmensenttinen kantikas avanto ja jääpalat potkittu sen ympäriltä.

Kirkkaan ja läpinäkyvän jään alla oli isoja ilmakelloja kertomassa työn rajuudesta, etäisin niistä oli soljahtanut lähes parin metrin päähän avannosta.

Sillä välin Tapio taituroi iskukoukun kanssa. Hän oli nähnyt monestikin miten Osmo pujotti täyn koukkuun ja viritti haukiansan jään alle. Nyt hän oli kuitenkin ensimmäistä kertaa omin päin pappia kyydissä. Se pani kielenkärjen pilkistämään hampaiden ja huulten raosta, niin tarkkaa se oli.

Koukku oli kyllä heti virityksessä, mutta miten pujottaa silakka alasakaraan. Viimein kalamiehen vaisto auttoi ja koukkuväkä tunkeutui silakkaan sen kupeesta sisään ja työntyi pitkin pituuttaan koko matkaltaan kalaan. Ansa oli viittä vaille valmis.

Mutta hupsis, koukku laukesi Tapion näpeissä, hyvä, ettei poika saanut sitä sormilleen.

Vieteri oli loksauttanut koukun ylemmällä sakaralla täkysilakalta niskan miltei irtipoikki. Varovainen uusi viritys sai ansan taas latinkiin täyn ollessa siinä hieman rentona kallellaan. Luokissa oli jo valmiiksi sopiva syvyys, vähän yli metrin, ja niin koukkuhoito pääsi jään alle avantopuun ollessa koukkukepin haarassa haittana estämässä koko hoitoa luiskahtamasta sukkeluksiin. Sitten takaisin kotiin, vaivihkaa tietenkin.

Seuraavana aamuna kiireinen aamupuuro ja heti päivännäöllä muina miehinä kelkalla kalaan. Yhtenä hujauksessa oltiin Tapion potkimana kiitämässä taas pitkin ojajäätä halki mustan kynnöspellon kotolahdelle.

Ansa oli lauennut; siinä oli kala!

Pojat eivät kuitenkaan huomanneet sitä aivan heti. Mutta kun yksiöinen senttinen jää oli selvitetty koukkukepin ympäriltä ja Tapio otti kepistä kiinni ja nosti sen avantopuineen jäälle, niin silloin sitä vietiin, keppi luikahti Tapion käsistä takaisin ja jäi avantoon tärisemään haitan varassa kuin mikäkin kirnun mäntä.

Oli todella hilkulla ettei koko koukkuhoito olisi sukeltanut jään alle sen siliän tien.

Kohta keppi oli taas Tapion hyppysissä ja jäällä. Purkautunut luokki tuli jo näkyviin ja pätkä löysää siimaa; ei kai se vain karannut!

Pelko oli onneksi turhaa, sillä kala antoi taas merkin itsestään vetämällä siiman kireäksi. Nyt Tapio ei antanut yllättää, vaan piti ohjaksesta topakasti kiinni estäen kalan enemmän töytäilyt.

- Voi juku, kun se on iso, hän parahti, sillä vasta nyt hän älysi, että vastapeluri oli todella suuri.

- Se painaa ainakin kaksi kiloa!

Oppinut kalamies olisi siinä jo intoutunut puhumaan vähintäänkin viisistä kiloista, mutta mistä Tapio olisi sitä oppia siihen hätään ja ikään ehtinyt saada. Mutta kyllä kaksikiloinenkin on yhdeksänvuotiaalle hirmuisen suuri kala.

Mutta siinä ja nyt: Itsepintaisesti Tapio piti siimasta kiinni ja sai hilattua sitä jäälle vierelleen jo parisen metriä. Ja taas sitä vietiin, ja hujauksessa se oli taas kokonaan jään alla. Ja kun se loppui, loppui kalankin meno.

Tapio alkoi jo oppia ja tottua, ja jo miltei jonkinmoisen mestarin ottein hän ohjasteli kalaa ja maanitteli siimaa jäälle. Nyt myös kala tuli poikien jalkojen juuressa jään läpi ihan selvästi näkyviin, ja se oli todella suuri, kuin metrinen koivuhalko. Ainakin kaksikiloinen!

Molemmat pojat olivat ällikällä lyötyjä, melkein lamaantuneita; noin suurta kalaa ei ole olemassakaan!

- Enkös sanonut, että se on varmasti kaksikiloinen, osasi Tapio sopertaa.

Niin se kaksikiloinen tanssi poikaparin jalkojen alla jään alapuolella kuin orivarsa ja oli enimmän aikaa jään läpi nähtävissä.

Yhä raukeammiksi tulivat sen potkut ja syöksyilyt, mutta yhä raukeampia olivat myös vastapelurit jään yläpuolella. Monesti kala oli jo miltei avannossa. Mutta vaikka avanto oli lähes ämpärinmentävä, niin Immo hoki yhtenään, että "ei se mahu ollenkaan!"

Mutta mahtuipa vain! Pitkän taistelun jälkeen sattui kala lähestymään avantoa sopivassa nousukulmassa niin, että Tapio sai vedettyä sen vauhdilla jäälle ja yhtä kyytiä kauaksi avannosta.

Siinä se ponnahteli luokkina kuin kiesin jousi kyljeltä kyljelle, mutta tokeni, kun Immo hujautti sitä kirveshamaralla oikein olan takaa niskaan. Siihen se hiljeni kiduspielet levällään. Äkäinen iskukoukku oli edelleen sen suupielessä tukevasti kiinni. Oli se tosi kaksikiloinen!

Nyt riemusaatossa kotiin. Enää ei ollut syytä salailla missä oli oltu. Tapio potki kelkkaan vauhtia Immon istuessa kyydissä hauki poikittain sylissä sen pää ja pyrstö kaukana kelkan sivuilla puseron rintamus yltä päältä kalan limassa. Siinä mentiin eikä meinattu; kirves ja koukkuhoito unohtuivat jäälle!

Äiti tuli juuri navetasta poikien sännätessä pihalle. Herrajumalasentään kaikui nurkissa ja kaikenlaista muutakin taivastelua oli ilmassa, että ette kai te olleet järvellä, ja voi hyvänen aika missä siivossa Immon vaatteet ovat, että herrajumalasentään!

Vihdoin äiti huomasi, että kaipaa se saaliskin taivastelunsa. Ne se todella myös ansaitsi, sillä isän punnitsemana se painoi - tasan kahdeksan kiloa!

Että pieniä ovat silakat joulukaloiksi!