Umpihankea repolaisen kintereillä

<p> <preform><p> Kimmo Pöri. Jahtitouhujen hiljettyä on hyvää aikaa nousta eräsuksille ja suunnata muuten vain luonnon helmaan. Katseltavaa ja ihmeteltävää löytyy aivan lähimetsistäkin, mutta mikäli jaksaa ajella Rautavaaran Metsäkartanolle, voi käydä katsastamassa varta vasten erähenkisille suunnitellun luontopolun. Hiihtolenkillä voi tutustua muinaisiin ja nykyisiin turkiseläinten pyyntitapoihin sekä pysähtyä toviksi vaikkapa aidolle eräkämpälle kahvittelemaan. Kylkiäisinä eräpolun varrella tarjoillaan muutakin hyötytietoa suomalaisesta metsäluonnosta.</p><p> Hiihdeltyäni ensimmäiset muutamat sadat metrit paljastuu, että talvinen luonto on täälläkin niin hiljainen kuin se vain voi olla. Ainoastaan käpytikan varovainen kelon koputtelu rikkoo erämaisen hiljaisuuden. Ketun jälkijono upottavassa hangessa kertoo sentään ainakin yhden nelijalkaisen oijustaneen alueen halki hiljattain. Tovin paarustamisen jälkeen saavun pikkuruisen hirsirakennuksen luokse. Kämpäksi se on aivan liian pieni, mutta piilokojuksi siitä voisi olla. Korsua muistuttava, lumivaipan kuorruttama rakennelma on osittain kaivettu maahan, joten se sulautuu hienosti osaksi talvista metsää. Kettukojuhan se opaslehtisen mukaan onkin. Ketun haaskapyynti kojusta kyttäämällä on vanha ja perinteikäs pyyntimuoto. Aikoina, jolloin luonnonturkikset olivat Suomenmaassa arvossaan, saattoivat turkismetsästäjät ampua talven mittaan samalta haaskalta useammankin ketun. Haaskapyynnin idea toimisi mainiosti vielä nykyäänkin, pyytäjien rivit ovat vain kovin harvat. Haaskan rakentaminen ja kettujen houkuttelu voidaan aloittaa jo syksyllä. Maahan kaivettuun monttuun tuodaan erilaisia perkuu -ja teurasjätteitä, jotka peitetään maakerroksella. Tämä siksi, etteivät ne ehdi hävitä parempiin suihin ennen varsinaisen pyynnin aloittamista. Varsinainen houkutin on maahan asennetusta putkesta nouseva mädän löyhkä, jonka ketut ja muut haaskaeläimet haistavat kilometrien päähän. </p><p> </p><h5>Näädät satimeen</h5></p><p> Taival jatkuu kohti synkempiä korpimaita ja siellä odottavaa Haravapuroa. Oppaan mukaan puro on keväällä ja syksyllä runsasvetinen, mutta nyt pakkaset ovat puraisseet sen verran, että vettä lorisee siinä vain nimeksi. Mutta sekin tuntuu olevan joillekin tarpeeksi, penkereellä erottuu selvästi minkin parijälki. Kyseessä taitaa olla ohikulkija, sillä rantapenkereiden onkalot ovat saaneet olla siltä rauhassa. Katselen myös, näkyisikö saukosta minkäänlaisia merkkejä. Aivan tavatonta senkään kohtaaminen ei pitäisi opaslehtisen mukaan näillä selkosilla olla, mutta silmä ei viiksivallua silti lähistöltä keksi. Majavan kaatamia puita ei niitäkään näy, puro on kai liian vähävetinen talttahampaan tarpeisiin. Seuraava kohde sijaitsee seudun vanhimmassa metsikössä. Ylispuiden virkaa toimittavat mahtavat petäjät kurkottelevat taivaita jyrkästi ylöspäin viettävässä rinteessä.</p><p> Ei ole kovin vaikea arvata, että näiltä main löytyy piakkoin näädänloukku. Äkkiä keksinkin toista puuta vasten nojaavalle parrulle sijoitetun luonnonmateriaaleista rakennetun satimen. Tyypillisimmillään näätä on vanhojen havumetsien asukki, mutta yllättävän hyvin se näyttää sopeutuneen nuoriinkin metsiin. Tavataanpa näitä kultakurkkuja nykyisin jopa aivan ihmisasumusten lähettyviltä. Vaikka näädän turkki on edelleenkin pyytäjälleen arvokas, on sen pyynti sen verran konstikasta, että moni muuten innokas turkismetsästäjä on luopunut näätäjahdista kokonaan. </p><p> </p><h5>Homenokan elinpiirillä</h5></p><p> Kanalintujemme kuningas, ukkometso, kelpuuttaisi nämä maisemat varmasti jokakeväisiksi soidintantereikseen, ja miksipäs ei myös ruokailumaikseen syksyllä. Mutta talvella sitä on jokseenkin turha odottaa tapaavansa elinkaarensa ehtoopuolella olevista kuusivaltaisista havumetsistä. Kesällä ja syksyllä ravintonsa maasta etsivä homenokkainen hakolintu einehtii talvisin miltei yksinomaan männyn neulasilla, joita se napostelee kuvun täydeltä jonkun suonlaitamännyn latvuksesta. Naarasmetso eli koppelo sen sijaan asustelee kaamoksen pimeimmän ajan mäntyvaltaisessa keski-ikäisessä metsikössä. Tarkkaavainen kulkija huomaa helposti koppelon yöpuun alle pudotetut käyntikortit eli osittain sulaneista neulasista koostuvat ulostekiekurat hangella. Metsän siimekseen rakennetulla ruokintakatoksella ei valitettavasti ollut tarjoilua lainkaan, niinpä ei myöskään metson jättämiä jälkiä. Viljatarjoilu saattaisi hyvinkin houkutella homenokan paikalle, mutta toisaalta -onhan metso pärjännyt meikäläisessä metsässä vuosituhansia ilman keinoruokintaa, miksi se ei pärjäisi edelleenkin. </p><p> </p><h5>Hirvien nuolukivi</h5></p><p> Jatkan matkaa umpihangessa mäen harjanteelle, josta edelleen jyrkkää alamäkeä lehtipuuvaltaiseen vesakkoon. Samalla ylitän riistalaskentakolmion linjan. Arvaan jo kauempaa, mitä tulen hetken kuluttua näkemään, sillä oppaan mukaan paikalta pitäisi löytyä hirven nuolukivi. Nuolukivi tehdään seuraavasti. Paalun tai karkaistun puunrungon päähän kahden metrin korkeudelle kiinnitetään puutapilla suolapitoinen kivi. Se saa sulaa hiljalleen omia aikojaan, jolloin sen nesteet imeytyvät paaluun tai puunrunkoon hirvien ja muiden nisäkkäiden nuoltavaksi. Sarvipäiden vierailusta ei näy merkkiäkään, sen sijaan jäniksen jälkiä kulkee ristiin rastiin kaikkialla. Jälleen kerran tulee todistettua se, että nuolukivet vetävät jäniksiä puoleensa kuin raato kärpäsiä. Myös kettu on hiipparoinut paikalle pupupaistin toivossa. Jälkien perusteella se oli kuitenkin joutunut poistumaan paikalta tyhjin vatsoin. </p><p> </p><h5>Autiotuvalle</h5></p><p> Hiihtelen seuraavan puolikilometrisen eväsleipien maku suussani ja kahvin tuoksu nenässäni, sillä edessä pitäisi olla aito eräkämppä. Sehän tietää kattoa pään päälle ja penkkiä ahterin alle. Tosin kummallakaan ei nyt olisi niin väliä, taivas on selkeä ja kaatunut puunrunko toimittaisi penkin virkaa aivan yhtä hyvin. Eräkämppien ja autiotupien perimmäinen tarkoitus on ollut antaa kulkijalle suojaa ja mahdollisuus tilapäiseen yöpymiseen. Tilapäinen majailu on tarkoittaa korkeintaan kahta tai kolme yötä, jonka jälkeen matkamiehen on pitänyt lähteä jälleen taipaleelle ja tehdä tilaa muille kulkijoille. Erämaan kirjoittamattomiin sääntöihin on myös kuulunut, että ensiksi tullut antaa tilaa viimeksi tulleelle. Valitettavasti ajat ovat erämaissakin muuttuneet, ja vahvemman laki astunut erämaanlain tilalle. Nykyisin ei ole lainkaan harvinaista, että jokin porukkaa valtaa eräkämpän omaan käyttöönsä jopa viikon ajaksi varmistaen vielä omalla käytöksellään, ettei kukaan selväpäinen viihdy paikalla tuntia paria kauempaa. Tällä kertaa tunkua piisin lämpöön ei kuitenkaan ole. Hörpin kahvit ja mutustelen vähät evääni kylmässä tuvassa, sillä puista on puute. Tulisija näyttäisi muuten aivan kelvolliselta, sillä kyllä tarkenisi hyvin vaikka yön yli. Hetken lepäilyn jälkeen asettelen tuvan seinustalle nostamani sukset takaisin jalkoihin ja sujuttelen umpisessa kohti parkkipaikkaa. Matkalla näen vielä parikin supikoiran -ja ketunloukkua. Mielessä käväisee ajatus siitä, että entäpä jos loukut olisivat syötitetyt ja siten oikeasti pyynnissä. Löytyisikö niille kokijaa talven jokaiselle päivälle? Satunnaiselle kulkijalle se voisi olla hieno erällinen elämys.</p><p> kimmo pöri </p></preform> </p>

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.