Appelsiinituristin vaellus sytytti kuumeen

Kokeneet Lapin-vaeltajat nimittävät kansallispuistojen retkeilijöitä usein appelsiinituristeiksi - aloittelijoiksi, jotka kaipaavat mukavuuksia ja joille riittää päiväretki lähimmälle päivätuvalle ja takaisin. Appelsiinituristit kuorivat nuotiopaikalla hedelmänsä ja reippailevat helppoja reittejä takaisin ylellisiin mökkikyliin.

Rauhassa, rauhassa

Vaellusohjeissa muistutellaan, että ensikertalaisen on hyvä ottaa tunturivaellus rauhallisesti. Ennen matkaa kuntoaan kannattaa testata kotiseudun metsäpoluilla. Oma kestävyys selviää kävelemällä yhtä soittoa kymmenisen kilometriä.

Me patikoimme kolme päivää lyhyehköjä ja helppoja Saariselän ja Kaunispään hiekkapolkuja, ennen kuin koimme olevamme valmiita kolmenkymmenen kilometrin vaellukselle kohti UKK:n kansallispuistoa ja Lankojärven varaustupaa. Aloitan oman matkani Kiilopäältä, Inarin ja Sodankylän rajalta.

Kevyemmät muonat

Jo alkumatkasta tunnistan kokemattomuuteni ja huomaan rinkan painavan askel askeleelta enemmän. Harmittelen huonoa valmistautumista. Vesipullot painavat rinkassa turhan paljon. Vähempikin olisi riittänyt, koska tunturipurojen ja -järvien vesi on juomakelpoista keittämättömänäkin.

Ehkä olisi kannattanut sijoittaa muutamia euroja myös keveään kuivamuonaan. Kenkävalintakin tuntuu epäonnistuneen: vaelluskenkäni eivät ole riittävän tukevat kivikkoisilla poluilla.

Kansallispuistojen vaellusreitit on merkitty maastoon värillisillä tolpilla. Etsin Kiilopäällä hetken aikaa oikeaa polkua ja näen rinteessä punaisen ja vihreän tolppajonon kulkevan lähekkäin. Ylitän tunturin varmuuden vuoksi kohdasta jossa näen molemmat reitit, en halua eksyä heti alkumatkasta.

Hämmennystä lieventää puolikesy riekkoparvi, joka puikkelehtii hupaisasti kanervien loistossa. Piekana kaartelee Ahopään yllä.

Olen sopinut tapaavani muun seurueen Luulammen päivätuvalla. Löydän seurueen kahden tunnin taivalluksen jälkeen. Olen ottanut alkumatkan varovaisesti, mutta alamäkikävely on kipeyttänyt nilkkani.

Jaksanko sittenkään?

Luulammen tuvalla nautimme kevyet pussikeitot. Kahvilakin olisi avoinna ja valmista evästä tarjolla. Jatkamme kuitenkin pian matkaa kohti kaakossa sijaitsevaa Rautulampea. Kuljemme laakson pohjalla tunturikoivikossa, joka tihenee vähitellen sankaksi pusikoksi. Kuvittelen kesää, hikeä ja hyttyspilviä. Nyt ei hiki virtaa, vaan tihkusadetta vihmoo kasvoihin.

Viiden kilometrin jälkeen jalat alkavat väsyä ja koivikko tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin, jaksankohan perille?

Tauolla Rautulammen päivätuvalla olen rättiväsynyt. Tekisi mieli ummistaa silmät ja uinahtaa laverille. Kirkasvetisen tunturilammen rantaan on pystytetty telttoja, muitakin retkeilijöitä on siis liikkeellä. Valmistamme kaasuhellalla nuudeli-tonnikala-aterian, ja tunnin tauon jälkeen matka taittuu jälleen yllättävänkin kevyesti.

Polku johdattaa meidät salakavalasti Rautuojan eteläpuolelle. Oja levenee pian joeksi, ja maasto muuttuu metsäiseksi. Seuraamme itään virtaavaa jokea kuutisen kilometriä ylityspaikkaa löytämättä. Polku on kapea ja juurakkoinen. Ruohokanukan punaiset marjat loistavat laajoina kasvustoina, mustikoita ja kangasrouskuja on paljon. Vastaamme tepastelee myös komea metsoparvi.

Päätämme ylittää joen kahlaamalla. Vesi on jääkylmää ja virta yllättävän voimakas kapeikon kohdalla. Pääsemme kuitenkin yli kuivin varustein ja kohta olemmekin jo perillä Lankojärven tuvalla, joka on yhdistetty autio- ja varaustuvaksi.

Määränpäässä autiotuvan puoli on täynnä väkeä, ja nuotiopaikalla puhutaan useaa eri kieltä. Yksi telttakin nousee pihamaalle illan aikana. Meillä on käytössämme koko varaustuvan puoli, joten yösijasta ei ole huolta. Hernekeittoaterian jälkeen uni tulee helposti kämpän tunnelmallisessa hämärässä.

Lisää tätä

Aamulla palaamme Rautulammelle joen pohjoisreunaa seuraillen. Sää on muuttunut kauniin illan jälkeen harmaaksi ja seisovaksi.

Rautulammelta suunnistamme luoteeseen kohti avotunturia. Kierrämme Kiilopäälle Raututuntureiden, Suomunlatvan ja poroerotuspaikan kautta. Sää on vaihtelevaa: välillä paistaa lämpimästi, sitten alkaa tuulla ja räntääkin sataa niskaan.

Kiilopäällä vastaamme kiiruhtaa kymmeniä erävaeltajia, jotka kilpailevat Suomen mestaruudesta. Meno näyttää kovin hektiseltä, varsinkin kun oma kulkuni alkaa jälleen hyytyä mateluksi. Kiilopään parkkipaikalla olo on onnellinen, hikinen ja haikea.

Lapin kansallispuistojen avaruus ja hakkuilta säästyneet metsät tuntuvat etelän ihmisestä ylellisyydeltä. Ensikertalaisen mieli alkaa pian janota lisää rauhaa ja seikkailuja. Tuhannen kilometrin automatkalla yllätän itseni haaveilemasta vaikeakulkuisempien erämaa-alueiden rauhaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.