Pekka Koskela halusi mennä omin jaloin kovaa – perhe ja lapset ovat entisen pikaluistelijan elämässä ykkössijalla

Pekka Koskelan päätyminen pikaluistelun pariin oli hänen mukaansa sattumien summa. VESA MOILANEN / LEHTIKUVA

Raiko Häyrinen / STT

Pekka Koskela on viime vuoden aikana saanut pohtia elämäänsä ja pikaluistelu-uraansa kootessaan yhdessä toimittaja Riku Korkin kanssa tarinansa kirjaksi. Ehkä siksi vastaus haastattelun ensimmäiseen kysymykseen on pitkä ja perusteellinen.

Miksi hän luisteli?

– Se on sattumien summa, ihan suoraan sanottuna, Koskela aloittaa.

– Pienenä poikana minulla oli kova halu päästä kovaa pyörällä, luistimilla, hypäten ja juosten. Kaksi vuotta vanhempi isoveli ohjasi siten, että kurmootti nuorempaa. Pohjanmaalla se tarkoittaa, että hän antoi kyytiä vähän leikkimielisestikin, Koskela jatkaa.

Koskela kertoo kokeilleensa nuorena kaikkia urheilulajeja, joita tarjolla oli. Seinäjoen jääurheilukeskuksessa hän seurasi isoveljeään kaukalosta isolle jäälle, jossa pikkupojan halu päästä kovaa omin jaloin toteutui.

– Muistan vieläkin tunnepitoisia tilanteita, joissa pääsin kovaa ja näytin pystyvyyttä. Näytin että pärjään muille. Se oli samaa vaihetta, kun oli haasteita koulussa. Se oli tapa näyttää, että pärjään, Koskela kertaa.

"Haasteet koulussa" tarkoittavat kiusaamista, jonka kohteeksi Koskela kertoo joutuneensa.

– Kisareissuilla porukka tuntui olevan aika mukavaa, ja nuorena kaverit vievät paljon. Tämä jotenkin valikoitui, kun aloin pärjätä. Se oli minulle suoraviivaista, kun paremmuus mitattiin kellolla. Viihdyin siellä jäällä jatkuvasti, ja isäni puhui Aimo Klemetsön minulle valmentajaksi. Olimme erikoinen parivaljakko, meillä oli iso ikäero, mutta hän opetti minut urheiluelämäntyyliin.

"Enemmän olisin halunnut"

Koskela luisteli useita arvokisamitaleja ja maailmanennätyksen, mutta hänen urastaan jäi vallalle käsitys, että enemmänkin olisi ollut otettavissa, jos luistinten terät olisivat kestäneet. Koskela taisteli pitkään välineongelmien kanssa ja kertoo motivaationsa olleen välillä koetuksella niiden takia.

Silti hän sanoo olevansa sovussa urheilullisen ansioluettelonsa kanssa.

– Enemmän olisin halunnut, mutta kyllä myös sain paljon. Näitä olen miettinyt paljon viime vuosina. En ole katkeroitunut. Olen ajatellut, että otin ne, mitä saavutin. Olin lähellä monta kertaa, mutta niin se vaan menee. En pysty niihin enää palaamaan. Nyt näin voi sanoa, kun on melkein 40-vuotias, eikä se tarkoita, etteivätkö ne olisi silloin pännineet, Koskela sanoo.

Hän kertoo olevansa tyytyväinen siihen, että reissaamisen aika hänen elämässään on ohi. Elämänsä tärkeimmäksi asiaksi hän nostaa perheen.

– Olen tykännyt niin paljon lasten kassa touhuamisesta. Kun kotona on 3- ja 5-vuotiaat, en vaihtaisi sitä mihinkään. Saksastakin tuli valmennuspyyntö kotkasymbolilla, mutta jouduin sanomaan nopeasti, että tiedän touhun ja nyt jätän väliin tällä kertaa, Koskela kertoo.

Kommentoi

Uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut