Lähiöiden ja maakunnan pikkuhyppyrit ovat hävinneet lähes kokonaan

Mäkihypyn perusta lajin perinteisessä menestysmaassa Suomessa rapautuu. Laji ei ole koskaan päässyt pullistelemaan massoillaan, mutta nyt tulevaisuus on harmaampi kuin nykytalvien marraskuut.

Pienien poikien ja tyttöjen saaminen mäkihypyn pariin käy yhä hankalammaksi, kun harrastuspaikat ovat katoamassa.

Lajina vahvana keskuksena tunnettu Kuopio tarjoaa esimerkin: muutama vuosikymmen sitten löytyi pieniä hyppyreitä ympäri kaupunkia, mutta enää ovat käytössä vain Puijon hiihtostadionin mäet.

Puijon Hiihtoseuran puheenjohtaja Raimo Tamminen on nähnyt hyvät ja huonot hetket läheltä. Pikkumäkien katoamiseen on monta syytä.

– Jokainen mäki vaatisi toimiakseen valmentajan ja myös kunnostajia.

– Kuopiossa mäkien kunnossapito alkoi vaikeutua, kun ilkivalta lisääntyi. Mäet olivat sivussa ihmisten ilmoilta, eivätkä ne pystyneet mitenkään hyppykunnossa, kertoo Tamminen.

– Valmentajien määrää rajoittaa viime vuosituhanteen verrattuna vapaaehtoistyön hiipuminen. Pelkällä intohimolla ei enää valmenna juuri kukaan.

Lisäksi viime vuosien lämpimät talvet ovat tuoneet omat ongelmansa.

Esimerkiksi edellinen kausi Puijolla pääsi alkamaan vasta tammikuussa, eivätkä alueen sinänsä hienot mäet olleet kunnossa kuin reilun kuukauden, kun lumet jo sulivat.

Lumettomuus on myös syy pohjan murenemiseen. Aika moni mäkimies on kokeillut hyppäämistä pikkunysistä, joita on tehty omin voimin.

– Aika hankalaa on tehdä lumikasoihin mäkiä, kun lunta ei ole ollut aikoihin kasattavaksi saakka, murehtii PHS:n päävalmentaja Jarkko Saapunki.

Takavuosikymmeninä Kuopiossa tosiaan pompittiin eri puolilla kaupunkia pitkiäkin hyppyjä.

Kaupunki rakensi pieniä vauhtitornejakin – viimeisimmän Petoselle 1980-luvun lopussa.

– Petonenkin kasvaa nykyään pajukkoa. Mäki oli aluksi vilkkaassa käytössä, mutta ei sieltä ole hypätty moneen vuoteen, kertoo Raimo Tamminen.

Kuuluisin pienmäki oli Telkkistenlahdessa – moni Puijon peipponen on saanut ensituntuman lajiin ”Telekossa”.

Yli 20 metrin mäkiä löytyi lisäksi ainakin Huuhalta, Päivärannasta, Neulamäestä ja Jynkänlahdelta.

– Jynkänlahdelle tampattiin 1940-luvulla luonnonmäki. Siinä oli pitkä ja loiva vauhtirinne kuten Bischofshofenissa, ja pisimmät hypyt kantoivat 35 metriin, muistaa takavuosien valmentajaguru Seppo Pelli.

Pohjois-Savon tilanne on karu. Siilinjärven Kuilun mäet sopivat aloittelijoillekin. Jopa PHS:n pienet mäkikotkat matkustavat usein Kuilun mäille, kun lähimäkiä ei löydy enää Kuopiosta.

Viimeksi purettiin Vehmersalmelta käyttämättä jäänyt mäki. Toivalan Kalliolahti on esimerkiksi olympiavoittaja Ari-Pekka Nikkolan kotimäki, mutta sekin on jo unohduksissa.

Suonenjoen Kyöpelin mäki tuhoutui ilkivallan takia, eikä tilalle ole tehty vastaavaa mäkeä.

– Takavuosina olivat lajikartalla myös Nilsiä, Tuusniemi, Karttula ja Lapinlahti, mutta toiminta on vähissä. Pielavedellä on myös pidetty kisoja, mutta kokonaisuus on hyvin hiljainen.

Karttulan Airakselassa on hypätty 1950-luvulla 70 metriä. Mäkiennätys oli Lauri Pietikäisellä.

– Airakselassa oli aikoinaan yksi Suomen suurimpia mäkiä, muistaa Seppo Pelli.

Suomen Hiihtoliiton mäkihypyn valmennuspäällikkö Kari Ylianttilan mukaan Pohjois-Savon tilanne ei ole poikkeus.

– Pienmäkien raju väheneminen on iso huoli. Lajin keskusten toiminnan laadun täytyisi täyttää syntynyt aukko, mutta vaikeaahan se on. Vapaaehtoistyön korvaaminen on erittäin hankalaa, tunnustaa Ylianttila.

Telekon paikalla vain aukko

Kuopion Telkkistenlahdessa sijaitsi kymmeniä vuosia mäkihyppykeskus, josta ovat hakeneet vauhtia olympiavoittajat ja sadat kansallisen tason mäkikotkat. Nyt legendaarinen Telekko on hiljainen.

– Olihan tämä ainutlaatuinen paikka, miettii vuoden 1992 olympialaisten joukkuekisan kultamitalisti Risto Laakkonen.

– Kun tulin tänne ensimmäisen kerran hyppäämään, niin paikka tuntui mahtavalta vauhtitorneineen ja laudoitettuine alusineen.

Vauhtitorni on purettu ja notkon pohjalla on syvä oja, joten oman nysämäen tekijöille paikka on menetetty. Laakkosen mukaan keskittyminen vain harvoihin harjoituspaikkoihin nakertaa auttamatta lajin perustaa.

– Omalla tavallaan on hyvä, jos tulokkaat saavat kunnollisissa paikoissa hyvää ohjausta. Vetäjiä ja mäkien kunnossapitäjiä ei riitä joka puolelle, mutta harrastajamäärät laskevat varmasti, kun omaehtoista toimintaakaan ei taida pihapiireissä paljon olla, miettii Laakkonen.

Kynnyskysymykseksi voi nousta sekin, että harrastamiselle kasvaa liian suuri kynnys, mikäli tulokas joutuu suoraan ”ihmisten ilmoille”.

– Monelle voisi olla parasta kokeilla hyppäämistä tutussa sakissa, eikä seuran isoissa harjoituksissa, pohtii Laakkonen.

Kommentti: Onko Suomen mäkihyppy pudonnut kehityksen kelkasta kuten viime talvi näytti?