Kolumni: Päiväni murmelina eli 200 vuorokautta jääkiekon MM-kisoissa

Laskeskelin jo ennen Kosiceen lähtöä, että näissä karkeloissa saan täyteen 200 päivää jääkiekon MM-kisareissuilla. Se täyttyi tänään ja on nähdäkseni aika paljon. Savotta alkoi Moskovasta 2007 ja siitä lähtien on ollut onni ja autuus näissä kuvioissa pyöriä.

Yksi tempaisu aikanaan Ylelle, yksi Maikkarille ja nyt on menossa yhdestoista kerta Keskisuomalainen-konsernin leivissä. Kiitän luottamuksesta.

Jääkiekkomaailma on sillä tavalla veikeä, että MM-kisoja ikään kuin "kuuluu" dissata. Skoda cup sitä ja hammaslääkäri tätä. Ja epäkohtiahan kyllä on, ei siinä mitään. Niistä on myös syytä puhua.

Mutta kisojen syvin olemus on niiden omanlaisensa karnevalistisuus. Kysyn miksi siinä olisi mitään pahaa? Moni huippu-urheilupuritaani on sitä mieltä, että turnausta ei saisi edes nimittää maailmanmestaruuskilpailuiksi, kun kaikki parhaat eivät ole paikalla. Tässäkin on pointtinsa.

16 maata on liikaa, väitetään myös. Tämäkin on totta. Ainakaan Italia ja Britannia eivät kuulu tälle tasolle.

Lue myös: Leijonat ennakkosuosikkina kaukaloon – Tanska menetti parhaan pelaajansa
 

Jääkiekon MM-kisat kaivaa koloistaan myös sen kansanosan, joka ei muuten juuri lajia seuraa. Usko omaan asiantuntemukseen on heissä silti vahva. Leijonien MM-ottelut ovat viimeisiä suomalaisen yhtenäiskulttuurin rippeitä, niitä seuraa parhaimmillaan yli kaksi miljoonaa katsojaa.

Millaista on toimittajan työ jääkiekon MM-kisoissa? No, tässä tullaan tuohon otsikkoon. Kyllähän nämä päivät tuppaavat toisiaan vahvasti muistuttamaan. Hotellilta hallille harjoituksiin tai peliin. Haastattelut yleensä ahtaaksi rakennetun mixed zonen tungoksessa. Jutut pakettiin ja syömään, kenties pari olutta kollegojen kesken.

Ja huomenna kaikki alkaa taas alusta.

Lienen näiden vuosien aikana nähnyt 150-200 MM-ottelua. Harva niistä on jättänyt mitään merkittävää muistijälkeä. 2007 välierä, kun Mikko Koivu hiljensi hysteerisenä kiljuneen Hodinkan. 2008 Quebecin finaali, kun aivan katastrofaalisen heikoin turnauksen siihen saakka pelannut Ilja Kovaltshuk iski ensin tasoituksen ja sitten jatkoajalla voittomaalin.

2011 Bratislava, kun rupesin toisella erätauolla hahmottelemaan juttua teemalla "miksi Suomi aina häviää MM-finaalit". Ei hävinnyt. Muita yksittäisiä pelejä ei nyt tähän hätään tule mieleen.

No, yksi vielä. Slovakian kisat päättänyt alkulohkon peli Tanskaa vastaan kahdeksan vuotta sitten. Surullisen hahmon kiekkokansan kyyneleistä kirjoitin jo aiemmin.

Mutta miksikö sitten viihdyn näillä reissuilla? Jopa siinä määrin, että ajattelin lähteä taas ensi vuonna uudelleen.

Moskova, Halifax, Quebec, Kloten, Bern, Köln, Bratislava, Helsinki, Tukholma, Minsk, Ostrava, Praha, Pietari, Pariisi, Herning, Kööpenhamina ja Kosice. 17 kisakaupunkia on ollut kunnia nähdä. Monessako noista olisi tullut muuten käytyä?

"Paikalta tältä, maita, ihmisiä ihania, olen nähnyt, nuorukainen", siteerasi selostajalegenda Hannu-Pekka Hänninen itseään Runebergia Rion olympialaisten päättäjäisten lopuksi.

Siitähän tässä on lopulta kyse. Työläästä, mutta mukavasta kevätretkestä. Sitä MM-kisat voivat olla niin faneille, medialle kuin joukkueillekin.

Jos sen oikein oivaltaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Leijonat ennakkosuosikkina kaukaloon – Tanska menetti parhaan pelaajansa

Kolumni: Ei kai taas kyyneleitä, Slovakia?