Mastodon ja Opeth metallin etulinjaa

SONISPHERE Kalasatama, Helsinki 2.7.

Modernin metallin ääripäät kohtasivat Sonispheressä, joka rantautui kahden Porin vuoden jälkeen Helsingin Kalasatamaan. Metallican ja Iron Maidenin megakiertueiden jälkeen ylikansallinen karavaani kulkee aiempaa pienimuotoisempana.

Pääesiintyjä Slipknot ei ole mikään stadionluokan nimi, joten myös Kalasataman 12 000 hengen yleisö jakautui tasaisesti yhtyeiden kesken.

Sonispheren sillisalaatissa amerikkalainen Mastodon ja ruotsalainen Opeth edustavat metallin esteettistä etulinjaa. Slipknotin teineille tuotteistettu kauhusirkus on puolestaan esimerkki amerikkalaisesta show-osaamisesta.

Päälavan ulkomaalaisena avausbändinä soittanut Mastodon kiersi jo Metallican mukana toissa kesänä. Nyt yhtye heitti omassa mittakaavassaan rentoutuneen keikan painottaen kolmea ensimmäistä studioalbumiaan.

Kalasataman merellinen tuulahdus sopi hyvin bändille, joka on tehnyt teemalevyn Herman Melvillen Moby Dickistä ja laulaa mielellään syvyyksien esihistoriallisista lonkerohirviöistä.

Mastodonin vyörytys käy päälle ja tempaa mennessään kuin hyökyaaltojen vuorottelu. Tekninen taituruus on itsestäänselvyys muttei itseisarvo. Brann Dailorin rumputulitus yhdistää Slayerin aggressiivisuuden free jazzin irtonaisuuteen. Dailor ja basisti-laulaja Troy Sanders punovat katkeamatonta groovea, johon yksittäiset kappaleet uppoavat.

Mastodonia kuvaillessa voi vain mukailla Jorma Uotista: musiikki vetoaa aivoihin, sydämeen ja maksaan. Keikan huipentanut Blood and Thunder on 2000-luvun parhaita metallibiisejä, joka muuttaa musiikiksi valkoisen valaan raivon ja kapteeni Ahabin hulluuden.

Ruotsin tuliaiset

Tuttu Suomen vieras Opeth esitti näytteen jokaiselta kuudelta viimeiseltä albumiltaan. Opeth on oikeastaan kamarimusiikkia, jota ei pitäisi esittää festareiden kaoottisissa oloissa vaan musiikkitalojen rauhassa. Yleisön tulisi istua paikoillaan ja kaikenlaisen rytmikkään yhteistaputuksen ja osallistumisen tulisi olla kiellettyä.

Opeth on käytännössä yhtä kuin kitaristi-laulaja Mikael Åkerfeldt, joka vastaa myös maailman parhaista välispiikeistä. Tällä kertaa stand up -komiikan aiheina olivat muun muassa Ruotsi-Suomi-maaottelut, Morbid Angelin matkiminen Master's Apprentices -kappaleessa sekä tuleva Heritage-albumi, jota "kukaan ei ole kuullut, mutta kaikki jo vihaavat".

Heritagella Opeth luopuu kokonaan metallisoundeista, kuten vuoden 2003 Damnation-albumillaan, jolta kuultiin tällä kertaa herkistely In My Time of Need. Keikan huipennus oli kuitenkin viiltävän kauniisti valittava The Drapery Falls Blackwater Park -albumilta.

Länsinaapurin vieraslistan täydensivät popahtavan death metallin mestari In Flames ja hyväntuulinen perinteiden vaalija Hammerfall. Molemmat ovat ruotsalaisen sympaattisia, joskin hieman tylsiä esiintyjiä.

Amerikan Lordi

Nu-metallia, thrashia ja industrialia yhdistelevä Slipknot oli suosionsa huipulla vuosituhannen alussa. Nyt yleisöä oli pääesiintyjälle vaatimattomasti vain mikseripöytään asti.

Paraikaa Slipknot kiertää huumeiden yliannostukseen kuolleen basistinsa Paul Grayn muistamisen nimissä. Yhtye pukeutuu punaisiin haalareihin ja Lordin tavoin erilaisiin maskeihin. Vainajasta muistutti tyhjä haalari roikkumassa lavalla.

Slipknotin biisimateriaali on köykäistä, mutta yhtye on tehnyt itsestään puheenaiheen ulkomusiikillisilla tempauksilla ja yhtyeen hajoamisen ympärillä käytävällä saippuadraamalla.

On esimerkiksi mahdotonta kuulla, onko kahdella perkussionistilla muuta kuin visuaalista merkitystä. Toinen heistä, pellehahmoinen Shawn Crahan varastaa päähuomion jatkuvalla säätämisellään.

Slipknotin lavashow oli kohuttua vaisumpi. Crahan kujeili yleisön joukossa The Heretic Anthemin soidessa, varsinaisen setin päättäneessä Spit It Outissa kyykytettiin yleisöä ja illan lopetuksessa Surfacingissa Joey Jordisonin rumpusetti kohosi vietereilleen ja kääntyi 90 astetta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.