Haloo, vastaisiko joku - omaa elämäänsä hallitsemaan tottuneen on tuskallista sietää sitä, että kukaan ei tiedä, mitä kuukauden päästä tapahtuu

Horisontti

Valmistujaiset, ylioppilasjuhlat, häät, pääsykokeet, rippileiri. Mökkireissu, Italian matka, kesätyö, polvileikkaus, ukin luona kyläily. Kuka korjaa marjat ja vihannekset? Miten pitkään olen lomautettuna? Miten selviän laskuista, kun liikkeeni on kiinni? Onko pahin vasta edessä?

Vastatkaa nyt joku sieltä! Kela, hallitus, toimittaja, ministeri, thl, rehtori, johtaja tai ylilääkäri. Ja miksi hallitus ei tee mitään eikä kerro, mitä minä teen?

Me olemme tottuneet hyvin järjestäytyneeseen ja toimivaan yhteiskuntaan, jossa kysyjälle yleensä vastataan ja joku tietää täsmälleen mitä, miksi tai milloin. Nyt asiantuntijoina pidetyt tahot vastailevat tyyliin ehkä, riippuu, saattaa, mahdollisesti, myöhemmin, on varauduttu, ja moni jo suoraan: en tiedä.

Virustartunnan uhka haastaa länsimaissa viime vuosikymmeninä voimistuneen käsityksen täydellisestä elämän hallinnasta. Ajattelutavan, jonka mukaan kaikki on kaikille mahdollista ja elämässä onnistuminen kiinni vain omista kyvyistä, asenteesta ja ahkeruudesta.

Tilaa, jossa itse ei voikaan vaikuttaa tapahtumiin eikä vastauksia kysymyksiin ole, on monen nykyihmisen vaikeaa kestää. Sitä, että joutuu viikosta ja kuukaudesta toiseen olemaan ja odottamaan, eikä kukaan kerro, miten kauan odotus jatkuu ja mitä odottamisesta lopulta saa. Monille niistä suomalaisista, joiden suurin huoli ei tässäkään tilanteessa ole taloudellinen toimeentulo, tähän painottomassa tilassa kellumiseen lienee vaikeinta sopeutua, arkisia ongelmia väheksymättä.

Brittien moneksi muunnokseksi vitsailtu sodanaikainen keep calm and carry on -ohje tuntuu istuvan hyvin tähän aikaan.

Järjestelmää, jota holhousyhteiskunnaksikin haukutaan, kaivataan nyt kovasti, kun sen toiminta nikottelee. Julkista valtaa, valtiota, kuntaa ja verottajaa pyydellään apuun, kun arki on vaikeutunut ja markkinoiden toiminta monella toimialalla pysähtynyt. Mutta kun markkinat sakkaavat, verottajan kassa vajuu samaan aikaan kun rahan tarve kasvaa, ja valtio ja kunnat ajautuvat ongelmiin.

Molempia tarvitaan, ja kunpa se ymmärrettäisiin ja muistettaisiin yhtä pitkään kuin koronakriisikin.

Kuuden tai seitsemän vanhana sairastin hongkongilaisen, Suomessakin vuosina 1968-71 kiertäneen influenssan. Muistan olleeni kovassa kuumeessa ja kipeä, mutta ennen kaikkea muistan, että vanhempani sairastuivat myös, mikä lapsesta tuntui pelottavalta.

Vanhempani ovat kertoneet, miten tautiin suhtauduttiin: se sairastettiin. Kuitenkin se aiheutti Maailman terveysjärjestön mukaan noin miljoonan ihmisen kuoleman. Suomessa hongkongilaiseen kuoli yli tuhat ihmistä.

Kun virusten toimintaa on opittu ymmärtämään paremmin ja tauteja osataan torjua tehokkaammin, vähäväkisessä Suomessa on koko väestöä uhkaavan uuden kulkutaudin mahdollisuus jokseenkin unohdettu. Nyt se tuntuu tieteiskirjallisuuden hirviöltä.

Terveen nuoren tai työikäisen todennäköisyys sairastua vakavaoireiseen koronatautiin on pieni. Silti sitä juuri nyt moni pelkää enemmän kuin sairastumista tupakoinnin, huonon ruokavalion, ylinopeuden tai suojaamattoman seksin seurauksena.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.