Huippuasioita vauvavuodessa olivat aamut – uusi päivä on suuri asia, kun niitä on nähnyt vain vähän

Pesuhuoneesta kuuluu käkätys. Hetken ihmettelemme yhdessä, mikä vauvalle tuli. Kunnes tunnistamme kummallisen äänen nauruksi. Sen jälkeen yritämme houkutella sen saman äänen taas esiin, uudestaan ja uudestaan.

Ihmeitä on paljon. Kiireettömät tunnit yhdessä sohvalla. Kun toinen saa maitoa ja molemmat läheisyyttä. Ne hetket, kun lapsi nukkuu sylissä enkä uskalla liikahtaakaan, ettei hän heräisi.

Aamuisin venyttelimme yhdessä. Piirsin karttoja päälaelta varpaisiin.

En ole aamuihminen, mutta rehellisesti voin sanoa, että huippuasioita vauvavuodessa olivat – aamut. Kuinka suuri asia uusi päivä on, kun niitä on nähnyt vain vähän. Miten kauniina, rauhassa ja onnellisena pieni ne kohtaa.

Mutta eräänä marraskuisena aamuna kuuntelin pihatieltä poistuvaa auton ääntä ja ryhdyin laskemaan. Montako päivää vielä? Kauanko perhevapaita olisi vielä jäljellä ja koska olisi mahdollista palata tavalliseen työarkeen.

Jos päivät ovat olleet täynnä töitä tai opiskelua yli 15 vuotta, kalenterin tyhjyys yllättää. Mitä nyt? Melkein hävettää lähteä kauppaan keskellä päivää. Kummalliselta se ainakin tuntui.

Lumi jäi maahan sinä talvena aikaisin. Valkoisessa satumaassa työntelin tummanruskeaa vaunua. Tuntui, että pistäisin silmään, jos joku edes sattuisi näkemään.

Loputtoman tuntuisina päivinä en tiennyt, miten nopeasti päiväunet vähenisivät kolmista kaksiin, kaksista yksiin päivässä. Ja että kohta aika kulkisi jo liian nopeasti.

Kaveri onneksi oli varoittanut: vauvan kanssa on tylsää. Toinenkin oli kehottanut soittamaan, jos äitiyslomalla kävisi aika pitkäksi.

Tylsiä hetkiä todellakin tuli. Kun en malttanut syventyä kirjaan tai mihinkään keskittymistä vaativaan, koska piti kuulostella nukkuvaa lasta. Kaipasin aikuista seuraa, vaihtelua, järjellistä keskustelua ja tekemistä.

Pahinta oli yksinäisyys. Tuntui, että vastuu on liian suuri ja onni lymyää taustalla, jos sitä ei voi jakaa. Kaipasin kaukana asuvia läheisiä. Halusin heidät mukaan arkeen, jokaiseen hetkeen.

Käytännön vauva-asiat sujuivat helposti. Liian vähän puhutaan siitä, että vauva voi nukkua kokonaisia öitä alle puolivuotiaana. Että hän saattaa syödä kaikkea hyvällä ruokahalulla ainakin puolitoistavuotiaaksi saakka.

Vapaiden jako isän ja äidin kesken sekä töihinpaluu osa-aikaisena saattaa onnistua kivuttomasti. Niinpä eilen lauantaina istuin lehtiö kädessä ylioppilasjuhlissa ja laskin, monenko vuoden kuluttua joudun ehkä päästämään lapsen maailmalle.

Pysähtyminen oli haastavaa, mutta samalla parasta ensimmäisessä äitivuodessa. Aikakäsitykseni ja arvojärjestykseni muuttui: ei ole työaikaa ja vapaa-aikaa, vaan kaikki on elämää ja yhtä tärkeää.

Vauva- ja äitiseuraa löytyi Revonhännän avoimesta päiväkodista ja seurakunnan kerhoista. Kun piti pysähtyä hetkeksi, kalenteri alkoi täyttyä uudenlaisilla kivoilla asioilla.

Vauvavuosi opetti turvaistuinten ja erilaisten vaunujen ominaisuuksien asiantuntijaksi. Ja ehkä muutakin. Opin olemaan rauhassa yksin ja enemmän yhdessä.

Äitienpäivän alla haastattelin nuorta äitiä Kaisa Räihää, joka sanoi että hyvää äitiyttä ei kannata määritellä – kun hyvä äiti voi olla niin monella tapaa. Vanhempana olen varmasti kaukana täydellisestä. Sama siis ottaa rennosti.