Hyvinvointivaltion pahin uhka

Laiskuus on nyky-Suomessa sana jota ei enää saisi käyttää. Se kuuluu nykyisessä kirosanakategoriassa ihan pahimpien joukkoon. Kukaan poliitikko ei ole enää uskaltanut käyttää laiskuus-sanaa ainakaan vuosikymmeneen ja lapsiltakin suljetaan korvat heti, jos joku vanhasta muistista sitä käyttää.

Samalla, kun laiskuudesta ei enää ole ollut asiallista puhua, on yhteiskunta pikkuhiljaa kääntynyt laiskuuteen kannustavaksi. Ajatellaanpa vaikka lomapalkkakäytäntöä. Vakituisessa työsuhteessa olevillemaksetaan puolitoistakertainen palkka laiskottelujaksosta. Eikö se ole vahva signaali laiskottelun puolesta. Eikö niitä miljardeja palkkaeuroja kannattaisi yhteiskunnan kannalta katsottuna maksaa ahkeroinnista? Nykyään jos vielä kesken lomalla sattuu sairastumaan, sen voi laittaa firman piikkiin ja sairausajalta saada lisää lomaa. Siinäpä vasta oiva yhteiskunnan signaali laiskottelun puolesta. Entäpä eläkkeet? Niitähän on perusteltu sillä että eläkkeet on tienattu aiemmalla työllä. Matemaattinen totuus on kuitenkin, että seuraavat sukupolvet maksavat ne. On menty varsin kauaksi tilanteesta jossa eläke maksetaan työkyvyttömyyteen vanhuuden tai sairauden kautta ajautuneelle. Huippukuntoiset konjakkimummot ja golffaripapat ovat kaukana työkyvyttömyydestä, mutta heidän aktiivinen laiskottelunsa katsotaan yhteiskunnassamme jopa velvollisuudeksi, joka on joidenkin "asiantuntijoiden" mielestä jopa perustuslailla suojattu.

Onko laiskottelu sitten paha asia? Mielestäni laiskottelu on syytä jakaa hyvään ja huonoon laiskotteluun. Ehkäpä parasta laiskottelua on luova laiskottelu, jossa ihminen prosessoi jotain hyvää yhteisön puolesta, vaikkapa niitä innovaatioita. Myös kovasta ahkeroinnista palautuminen ja lepo kuuluu hyvän laiskottelun piiriin. Huonoa ja yhteiskunnalle hyvin vaarallista on, jos yhteisillä rahoilla maksettu laiskottelu muuttuu kansalaisoikeudeksi ja jopa kansalaisvelvollisuudeksi, joka estää muista velvollisuuksista huolehtimisen. Mikäli loma- tai eläkejakso arvostetaan yhteiskunnassa työjaksoa tärkeämmäksi tai opiskelujen velttoilulla ja bilettämisellä venyttäminen arvokkaaksi kasvamisprosessiksi, ollaan väärällä tiellä. Silloin kun laiskottelun kustannukset ja niistä maksettavat korvaukset ylittävät ahkeroinnista maksettavat korvaukset tai mummon ja papan laiskotteluoikeus on tärkeämpää kuin lapsenlapsesta huolehtiminen, on meillä arvot pielessä. Tilanteessa, jossa työssä edelleen ahkeroivat eivät saa kustannuspaineessa kasvaneen työtaakan (lue laiskottelijoiden kustannustaakan) ja epätyypillisten työsuhteiden vuoksi enää aikaa hyvään luovaan laiskotteluun ja palautumiseen kannattaa miettiä yhteiskunnan epäreiluutta. Koska nämä nämä edellä kerrotut uhkakuvat ovat jo meillä valtavirtaa, olemme yhteisönä vaarallisella tiellä ja sellainen arvomaailma tappaa kuin raidi hyvinvointiyhteiskunnan.

Kirjoitin tämän kolumnin työurani pisimmän neljän viikon loman päättymisen jälkeen inspiroituneena seitenkymppisestä kalakauppiaasta joka tekee vielä pitkää päivää. Kalakauppiaan perään tapasin nuoruuden kaverin joka oli valinnut laiskottelun elämänurakseen ja vielä kehui sillä. Kalakauppias vaikutti selvästi terveemmältä ja onnellisemmalta kuin ammattilaiskottelija. Uskoisin, että ahkera yhteiskunta on myös onnellisempi kuin laiska. Kannattaisiko meidän ottaa ahkeruus takaisin yhteisen arvojärjestyksemme kärkeen myös käytännön teoissa?

Uusimmat

Kolumnit

Yhä väärässä vaalipiirissä

Tehokkuus ei ole itseisarvo

Imago

Savonkoti

Saimaan maakunta

Kahvi - huume vai harmiton piriste?

Ampiaiskesä haastaa pelkohermoja

Vielä kerran ei

Sirkkaa ihaillen

Hyvinvointivaltion pahin uhka