Keskellä kaikkea vierasta olen tuntenut itseni irralliseksi, sivulliseksi: silloin on ollut hyvä sulkea silmät ja muistella Antinpuiston ylioppilastuomea

Näkökulma

Yhtäkkiä on hiljaista. Käy leuto tuulenhenkäys. Tähdet ovat syttymässä taivaan kanteen. Jostakin kuuluu vielä musiikkia, olemissäveliä. Sitten nekin kaikkoavat, vaikenevat kokonaan.

Avaan mustakantisen vihkoni. Vuodet virtaavat sanapurona ulottuvilleni.

Synnyin itäsuomalaiseen teollisuuskaupunkiin. Niinhän Varkautta tavataan luonnehtia.

Piippujen katveesta on pitkä taival puhumaan filosofikonferensseihin Harvardin ja Oxfordin yliopistoihin. Niiden väliin olisi sijoitettavissa maailmoja. Silti Varkaus oli hyvä ja otollinen paikka pienen pojan varttua sekä kehittyä.

Suurin merkitys oli kuitenkin ehjällä ja turvallisella kodilla. Ilman välittäviä, rakastavia ja huolehtivia vanhempia liian moni haave olisi jäänyt täyttymättä. Olisi puuttunut uskallusta kurkottaa kohti saavuttamatonta.

Kun olen hotellihuoneissa istunut, olo on toisinaan ollut uupunut. Silloin olen harjoitellut majapaikan kuntosalissa ja nauttinut kukkurapäälautasellisen hedelmiä iltapalakseni.

Keskellä kaikkea vierasta olen tuntenut itseni irralliseksi, sivulliseksi. Silloin on ollut hyvä sulkea silmät ja muistella Antinpuiston ylioppilastuomea. Se rahoittanut, tehnyt levolliseksi, kodistanut koko olemukseni.

Olen siirtynyt lähemmäksi tuttua tanhuaa, synnyinseutua. Ilon uurrokset ovat ilmestyneet silmänurkkiini. Se on tuonut kaukaisuuden lähelle, aivan äärelle, ajatuksin yllettäväksi. Sanoin tavoitettavaksi.

Voimakanavan sillalla seisojan mieleen rakentuu luonnos sanan ja kuvan montaasiliitosta. Siinä olisi kerrontatapana 1930-luvun filmien ja Juhani Ahon, tapahtumat sijoilleen seisauttanut ja teonsanaton ilmaisutyyli. Tämä on auttanut, kun lentokone on noussut ilmaan.

On jännittänyt hivenen. Olen keskittynyt Varkaus-luomukseeni.

Pieni kauhuntunne on kadonnut, kun aikatasot ovat limittyneet. Poika on taas astunut esiin miehestä ja hengittänyt menneitten vuosikymmenten elämänilmaa. He ovat kohdanneet toisensa entisyyskymissä, sen voimakaspyörteisessä vuolteessa.

Hahmot, utuiset muinaisuuskuvat, ovat saaneet muodon. Sokos, lyseo ja avoin toviovi ovat piirtyneet todellisuuteen. Poika on harpannut aikapimeydestä kirkkauteen: menneisyysnegatiivin sisältä keskelle valoa tulvillaan olevaa nykyisyysotosta.

Milloin eri asiat oikein tapahtuivat? Aivan äskenkö?

Luttila, kaunis kuusiaita, hautausmaa ja kivi, värinään karjalanmusta. Niiden kanssa olen joutunut kasvokkain aikalentoni kulkukaarella entäessäni. Olen tähynnyt eteenpäin mutta nähnyt vain olleeseen, jo ammoin mailleen painuneeseen.

Parsiuskadun päässä oli ennen muinoin pesularakennus. Se ei ollut mikään tavallinen pyykkitupa: siellä puhdistettiin myös ihmismieliä. Olen pysäyttänyt temporaalisuusrientoni juuri sen talon eteen. Olen kävellyt rakennuksen läpi.

Tai oikeammin olen vaeltanut halki vuosien, jotka ovat asettautuneet kerroksittain pesutuvan sisään. Niistä on punoutunut talon aika-aura, eksistentiaalinen muistokehä. Tuon ydinympyrän, olemuspiirin, lempeästi säteilevässä värikylläisyydessä on kajastellut monta läheistä hymyä.

Hetkittäin tuntuu siltä, että olen menettänyt ne eksistentiaaliset tuntosarvet, jotka ohjasivat seikkailuolemistani lapsuuden ja vielä varhaisnuoruudenkin päivinä. Olen oppinut ihmiseksi ja unohtanut aikaihmisyyteni.

Samalla lienen myös sulkenut osan elämysmaailmani ovista: jäsentelevä järkeily on katkaissut siteeni välittömyyden maailmaan.

Onneksi sentään filosofia ja kirjallisuus vievät vielä mukanaan.

Kirjoittaja on FT, KT, kulttuurikasvatuksen dosentti.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.