Kolme vuotta lukiossa menivät nopeasti ja niistä jäi hyvä mieli: Varkauden Yhteislyseon rakennusta ei kohta enää ole

Näkökulma

Yhteislyseon rakennusta ei kohta enää ole. Tätä kirjoittaessani on torstai. Minulla on aamuisin tapana kävellä Tyyskän kauniissa ympäristössä kukon laulun aikaan. Niin tein tänäkin aamuna. Lyseorakennus oli vielä pystyssä, mutta ikkunat oli rikottu ja osa seinistä purettu.

Tuoleja ja pöytiä oli röykkiöittäin eri puolilla pihaa. Joku oli polttanut nuotiota koulun Kämärin puoleisessa päädyssä. Seiniä oli töhritty ja kaljatölkkejä viskelty sinne tänne.

Toisin oli vuonna 1973, jolloin kirjoitin ylioppilaaksi silloisesta Varkauden Yhteislyseosta.

Kansakoulun neljä ensimmäistä luokkaa kävin Puurtilan koulussa. Ensimmäisen ja toisen luokan olimme puukoulun puolella ja kolmannen ja neljännen kivikoulussa. Anna-Liisa Karvonen ja Erkki Autio olivat opettajina. Muistan, kuinka syksyisin kävelin monesti Lumialan lehmien perässä kun niitä vietiin laitumelle koulun viereiselle pellolle.

Oppikoulun viisi ensimmäistä luokkaa kävin Savontien varrella olleessa kauniissa puisessa koulurakennuksessa, Keskikoulussa. Osa tunneista pidettiin Tehtaan koulussa, jossa olivat koulujen yhteiset keittiötilat. Koska ruoka syötiin luokissa, me oppilaat kannoimme kukin vuorollamme ruoan ja ruokailuvälineet keittiöstä luokkiin ja takaisin.

Vieressä jylisseeseen tehtaaseen ei kiinnitetty erityisempää huomiota, vaikka ilma oli monesti harmaa kaikesta, mitä piipuista tuli. Ainakaan siitä ei puhuttu.

Olin hyvä oppilas ja erityisesti kielet kiinnostivat minua. Ruotsin kielen opettaja Kaija Myyryläinen ja englannin kielen opettaja Maija Lönnroth innostivat kielten opiskeluun.

Lukion aloitin vuonna 1970 VI C luokalla. C kirjain tarkoitti kielilinjaa. Meitä poikia oli luokalla vain muutama.

Lyseon tilat olivat toista luokkaa kuin keskikoulussa. Aula oli tilava ja avara, juhlavakin. Sieltä avautui näkymä eri kerroksiin. Molemmissa päädyissä ylhäällä oli portaat, jotka johtivat musiikin ja kuvaamataiteen luokkiin.

Ensimmäisessä kerroksessa oli jokaisella oma lokero, jossa kirjoja säilytettiin. Opettajainhuone oli aulan vasemmalla puolella.

Ruokala oli kerrosta alempana sisääntuloaulan oikealla puolella. Kaikkein alimpana olivat voimistelusalin tilat.

Aamuhartaudet jäivät mieleen. Niitä pidettiin joka aamu ja oppilaat seisoivat käytävällä luokkansa edessä. Puhuja puhui juhlasalin edessä seisoen. Ei ollut harvinaista, että joku oppilas pyörtyi aamuhartauden aikana.

Luokanvalvojana oli Anja Kokkonen, joka opetti englantia. Hän oli vaativa mutta pidin hänen tavastaan opettaa. Ruotsia opetti taitavasti ja osaavasti Anne Huovinen. Ehkä kaikkein persoonallisin opettaja oli kuitenkin saksan opettaja Helmi Sovinen. Luulin aluksi, että hän on saksalainen, sillä minusta hän puhui ja äänsi saksaa kuin oikea saksalainen.

Erityisen iloinen olin, että valitsin myös latinan. Meitä oli vain muutama ryhmässä, mutta opettaja Eira Meriläinen jaksoi innostaa meitä oudon kielen saloihin. Pääasiassa käänsimme muinaisia tarinoita latinasta suomeksi ja päinvastoin. Puhumaan emme kieltä kuitenkaan oppineet. Se ei ollut tarkoituskaan.

Saksa ja latina jäivät mieleen siitäkin syystä, että ylioppilaskirjoituksissa ne molemmat piti kirjoittaa samana päivänä.

Kuvaamataidossa opettajana oli Sointu Tainus-Ilvas. Hänen persoonallinen habituksensa ja tapansa jäivät mieleen lähtemättömästi. Opettajana hän oli poikkeuksellisen innostava, samoin kuin Tapio Tuomainen, joka tuli hänen tilalleen myöhemmin.

Gunnar Pörhölän pitämät liikuntatunnit olivat luku sinänsä.

Lukion kolme vuotta menivät nopeasti ja niistä jäi hyvä mieli. Muistan elävästi, että penkinpainajaispäivänä opettajat tulivat vilkuttamaan koulun parvekkeelle, kun jätimme koulun iloisissa mutta haikeissa tunnelmissa.

Myöhemmin opiskellessani Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa palasin vielä Lyseoon sijaisopettajana. Olin maantiedon ja biologian opettaja Leena KIlpeläisen sijaisena lukiossa. Tuo aika syöpyi mieleen senkin vuoksi että sijaisaikaan sattuivat ylioppilaskirjoitukset ja jouduin arvostelemaan kokelaiden koevastaukset.

Keskikoulussa kemian ja fysiikan opettajana toiminut Tuulikki Tuomaala sanoi eräällä tunnilla kaikkien kuullen, että tuosta Hannusta tulee vielä joskus jotakin suurta. Tuskinpa hänkään arvasi, että olisin joskus Varkauden kaupunginjohtaja.

Niin vain kävi jo kohta neljätoista vuotta sitten. Joku voisi sanoa, että koulurakennusten kannalta se on ollut huono asia. Niistä on nimittäin jäljellä enää Puurtilan kivikoulu. Senkin kohtalosta keskustellaan.

Näissä vähän haikeissa mietteissä seison tänä torstaiaamuna Varkauden Yhteislyseoni edessä.

Hyvää ja aurinkoista kesää kaikille!

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.