Kuka maksaa? Missä on valtion vastuu? Kaivosasioissa vastuut näyttävät olevan sikin sokin, kirjoittaa Aino Kanniainen ja ottaa esimerkiksi Leppävirran Särkiniemen kaivoksen

Näkökulma

Malminetsintälupahakemuksia näyttää putkahtelevan kuin sieniä sateella. Vaikka Beowulf Mining -kaivosyhtiö on ilmoittanut vetäytyvänsä Leppävirran Haapamäen alueen malminetsinnästä, muita kaivoshankkeita nousee esille vähän väliä.

Boliden Finnex OY:n hakemus malminetsintälupaan Pieksämäen ja Joroisten Tervaruukinsalon pohjavesialueelle tuntuu jopa häikäilemättömältä. Saas nähdä, onko kuntien kielteisillä lausunnoilla tai edes Keski-Savon ympäristölautakunnan selkeäsananaisella lausunnolla (21.3.2019) pohjaveden ehdottomaan pilaamiskieltoon mitään vaikutusta.

Tukesin Tuusniemen Rääpysjärvelle myöntämä malminetsintälupa osoitti, että kunnan ja ympäristökuntien lausunnoilla sekä lukemattomien maaomistajien muistutuksilla ei ole merkitystä.

Natura-alueiden tavoite suojella luonto- ja vesistöympäristöä ei näytä koskevan kaivosyhtiöitä. Sen sijaan yksityinen maanomistaja ei voi rakentaa pienintäkään mökkiä Natura-alueelle, vaikka kyse on omasta maasta ja rannasta.

Mitä mahtaakaan ajatella mökin mummo tai pappa, joka lainkuuliaisena toteuttaa jätevesiasetuksen vaatimukset investoida jätevesijärjestelmään, kuulleessaan vesistöriskin sisältävän kaivoshankkeen saavan vihreää valoa.

Onko tämä kansan suhteellisuuden- ja oikeustajun mukaista?

Olemme sulkeneet silmämme monille tapahtumille kaivosteollisuuden ympärillä.

Asiaan paneutumaton saattaa ajatella, että kaivokset tuovat alueelle vaurautta ja nostavat Suomen akkuteollisuuden aivan uudelle tasolle.

Monelta puuttuu tietoa, mitä kaivosriskit voivat pitää sisällään ja miksi kaivoslakia on uudistettava. Siksi kerron esimerkin.

LeppävirranSärkiniemen kaivos on ollut ulkomaisten yhtiöiden omistuksessa ja konkurssin jälkeen jälkihoitotyöt ovat tekemättä. Prosessi, jossa sivukivikasoissa oleva rikki muuttuu veden ja ilman vaikutuksesta vesistölle vaaralliseksi rikkihapoksi, on hiljaisesti käynnissä. Ely-keskus valvovana viranomaisena luotti yhtiön toimivan sopimusten mukaisesti.

Rikosilmoitus ympäristön turmelemisesta johti esitutkinnan lopettamiseen. Kunnan edellyttämiä vakuuksia ely-keskus pienensi lähes puolella. Jälkihoidon todelliset kustannukset ovat miljoonaluokkaa.

Kuka maksaa? Missä on valtion vastuu?

Kaivosasioissa vastuut näyttävät olevan sikin sokin. Jos huonosti käy, on kohtuutonta vastuuttaa kuntaa, jolla on lähes olematon vaikutusvalta alueelleen tulevan kaivoksen suhteen.

En vastusta kaikkea kaivostoimintaa. Maaperämme uusiutumattomien aarteiden hyödyntäminen on tehtävä viisaasti – ei millä tahansa keinoin ja ehdoin. Akkuteollisuushuuma ei saa ohittaa ympäristön- ja luonnonsuojelemista, kuntien ja maanomistajien itsemääräämisoikeutta, sosiaalista toimilupaa ja vaatimusta, jotta kaivannaisista saadaan todelliset korvaukset.

Nykyinen löysä kaivoslakimme houkuttelee ulkomaalaisia suuryrityksiä. Lupaehtojen ja valvonnan on oltava kunnossa. Vaikka kaivokset toisivat työtä alueelle, hinta voi kuitenkin olla liian kova.

Tulevaisuudessa puhdas luonto ja vesi tulevat maailmanlaajuisestikin olemaan kultaakin kalliimpia kansallisaarteitamme. Koska luontoa ei valmisteta lisää, on sen hyödyntämisen toteuduttava kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla.

Vaatimuksessa kaivoslain uudistamiseksi on todellakin kysymys paljon suuremmasta asiasta kuin oman tattimetsän puolustamisesta.

Kirjoittaja on Leppävirran kunnanhallituksen puheenjohtaja (kesk.).