Kun avaa maantielle latua autolla, käy mielessä, saako täällä vielä asua

Horisontti

Viimeiset 15 vuotta olen kulkenut päivittäin suuntaansa reilun 30 kilometrin työmatkaa. Puolen tunnin matka, yleensä. Kesällä vähän alle, talvella vähän tai joskus vähän enemmän yli.

Ne, joilla paikallistuntemusta on, kysyvät yleensä, miten kestän talvista Rantasalmentietä. Se on huonossa maineessa: kapea ja mutkainen, paljon liikennettä, ja talvella jäinen ja urainen.

Torstaina kotimatkalla usko perillepääsyyn meinasi loppua. Sohjoa oli toistakymmentä senttiä ja vauhtia noin neljäkymppiä. Samaa vauhtia matelivat vastaantulijatkin.

Nyt tietysti joku älähtää, ettei talvella voi ollakaan kesäkeli. Ei tietenkään, enkä sitä kuvittelekaan.

Sen sijaan alkaa ärsyttää se, etteivät nämä savolaiset kinttupolut kestä edes siinä kunnossa, missä kunnossapitoluokitus niiden lupaa olevan.

Kakkosluokan tiellä saisi olla sohjoa enintään neljä senttiä ja aikaa sen poistoon on neljä tuntia. Alimmassa kolmosluokassakaan sohjoa ei saisi olla viittä senttiä enempää, ja pois se pitää saada viidessä tunnissa.

Kun räntää tulee taivaalta vuorokauden putkeen, tielle kertyy sohjoa. Jossain välissä jonkun vain pitäisi työntää sitä poiskin.

Siitä kyllä kohistaan, että polttoaineveron korotus ilmastonmuutoksen vuoksi saattaa nostaa autoilun kustannuksia jopa 70 euroa vuodessa. Vielä kun joku tekisi töitä sen puolesta, että täällä olisi sellaiset tiet, joilla yleensä pystyy ajamaan.

Maantien ladunaukaisijana ehti miettiä kaikenlaista. Kuten sitä, miten vilkut päällä vastaan tullut ambulanssi mahtoi päästä sinne, minne ikinä se nyt olikaan matkalla.

Ja sitä, miten paljon meidän maalaisten odotetaan sietävän sitä, että elämisen reunaehdot vaikeutuvat koko ajan.

Tiet ovat konkreettinen mittari: niin sanottujen alemman tieverkon väylien kunnossapitoon ei vain liikene rahaa.

Tässä taannoin tein juttua Leppävirran sivukylällä kaatuneesta koululaisbussista: se ei ollut kestänyt tiellä, kun soratielle jäänyt sohjo oli jäätynyt syviksi raiteiksi. Haastattelin ely-keskuksen kunnossapitovastaavaa, jonka tuskastuneisuus kuulsi rauhallisen puheen takana: sivutiet alkavat olla kohta kulkukelvottomassa kunnossa, mutta rahat osoitetaan vain pääteille.

Sorateillä alkaa kuulemma olla niin olematon kulutuskerros, ettei niitä kohta pysty edes höyläämään.

On oma valinta asua jossain muualla kuin kaupungin tai kylän keskustassa. Syrjäkyläläisinä olemme tottuneet siihen, että välillä kulku on huonoa ja oman avun varassa pitää pärjätä.

Tämän syksyn aikana on kohistu paljon tuoreista väestöennusteista: lapset loppuvat, ja loputkin pakkautuvat ahtaasti etelään.

Harva on muistanut mainita, että väestöennuste kuvaa tilannetta parinkymmenen vuoden kuluttua, jos kehitys jatkuu koko ajan juuri tällaisena eikä mikään muutu.

Tuntuu siltä, että Suomessa asiat tehdään niin, että ennuste varmasti toteutuu. Koska täällä ei ole vuonna 2040 enää ketään, tehdään elämä mahdollisimman kurjaksi jo nyt.

Jotenkinhan meitä pitää rangaista tyhmyydestämme: mitäs olemme tänne jääneet emmekä lähteneet ajoissa pois.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.