Lapsen kanssa vai ilman, ja onko se ongelma?

Mikä minut sai hankkimaan lapsia?

Ei, lapseni eivät ole uhma- tai murrosiässä, vaan nuoria aikuisia jo. Mietin kysymystä täysin tosissani viimeaikaisen syntyvyyskeskutelun vuoksi. Moni omasta tahdostaan lapseton ihminen kokee joutuvansa siinä altavastaajaksi selittämään valintaansa, kun taas lapsia saaneelta ei juuri perusteluja kysellä.

Parikymppisenä lapsiasiat eivät olleet millään tavalla mielessäni. Kun ensimmäiset kaverit noin 25 ikävuoden jälkeen alkoivat tulla vanhemmiksi, olin yhä epäileväinen: ehkä ei. Eipä ollut isäehdokastakaan.

Kolmekymppiset tulivat ja menivät. Paikkani työelämässä oli vakaa, puolisokin oli, vapaa-ajalla harrastettiin ja matkusteltiin. Elämä oli hyvää, mutta tulevaisuus askarrutti: tätäkö se olisi, työtä ja itseni viihdyttämistä? Ratkaiseva kysymys oli, pidänkö tällaisesta elämästä kymmenen saati kahdenkymmenen vuoden kuluttua?

Ei minulla vauvakuumetta koskaan ollut, enkä ollut erityisen lapsirakas. Uskoin kuitenkin, että pärjäisin vanhempana siinä missä ystävänikin, olihan minulla elämänkokemusta.

Ensimmäisen lapsen jälkeen tiesin ehdottomasti toivovani toista, koska toivoin lapselleni sisarusta, jota itselläni ei ole ollut. Ajattelin myös, että kaksi todennäköisesti erilaista persoonaa olisi hieno juttu saada omaan elämään.

Koen olleeni hyvin onnekas, koska lapsitoiveeni myös toteutuivat.

Vanhemmalle oma lapsi on elämän suurin, tärkein ja hienoin asia. Ehkä juuri siksi lapsettomat kokevat joutuvansa painostetuiksi: äitinä tai isänä on suuri houkutus julistaa, kuinka elämä ilman lasta tai lapsia olisi paljon tyhjempää.

Julkisessa keskustelussa menevät yhteiskunnallinen ja yksityinen iloisesti sekaisin. On kuitenkin eri asia puhua syntyvyyden laskusta ilmiönä kuin taivastella yksityisen ihmisen valintoja.

On hienoa, että Suomessa sekä miesten että naisten on mahdollista päättää itse, haluaako tulla vanhemmaksi vai ei. Se on tärkeä oikeus. Hienoa on sekin, että meillä on keinoja auttaa tahattomasti lapsettomia ihmisiä.

Samalla keskustelu syntyvyydestä on aivan paikallaan. Ei ole yhteiskunnallinen ongelma, jos joku ei lapsia henkilökohtaisista syistä halua. Mutta se on, jos joku kokee, ettei voi vaikkapa työelämän vaatimusten tai taloudellisen tilanteensa vuoksi hankkia lasta, vaikka haluaisi.

Olen monesti huokaillut, että onneksi silloin ei ollut nykyisen kaltaista nettiä ja somea, kun lapseni olivat pieniä. Ei tarvinnut lukea ilkeilyä vanhempien kelvottomuudesta.

Kun netissä julkaistaan mikä tahansa juttu lasten tai nuorten ongelmista, ei tarvitse pitkään odottaa, kun ensimmäinen kommentoija kiekaisee ”missä ovat vanhemmat”. Ja että ei se ole ihme, että lapsista tulee tuommoisia, kun vanhemmat ovat semmoisia, eikä semmoisten pitäisi lapsia tehdäkään.

Lienee vähemmistöä tämä porukka, mutta äänekäs kuitenkin. Itse olen tottunut ajattelemaan, että vanhemman sukupolven tehtävä on tukea ja auttaa seuraavaa polvea eikä parjata ja kampittaa.

Vanhempien hutkiminen vaikka vain somessa ei luo myönteistä mielikuvaa vanhemmaksi ryhtymisestä. Sitten päästäänkin päivittelemään nuorten itsekkyyttä.